Oodi ravintolavaunulle ja kohtaamisille

Kun olin nuori tutustun aina junissa  sun muissa mitä kummallisimpiin, mielenkiintoisimpiin ja päräyttäviin ihmisiin. Osa heistä ovat vieläkin naamailukirja -kavereitani. Katselin sieltä vastikään jonkun ranskalaisen alppi-insinöörin profiilia. Tutustuin häneen  joskus junavaunussa, ehkä suomessa, koska niihin aikoihin en paljon matkustellut ulkomailla. Ehkäpä se on juuri Suomalaisen junan ravintolavaunu, jossa kaiken maailman ihmiset kohtaavat. Siellä suomalaiset heittävät puhumattomuuden normin ja rupattelevat vierustoverille melkoisen estoitta. Jos olisin vielä nuori, kaunis ja välitön, kuten silloin. Tutustuisin varmasti täällä päin eurooppaa joka päivä  kaikenlaisii päräyttäviin ihmisiin. Perheellisenä olen enimmäkseen tutustunut toisiin äiteihin ja jonkin verran muusikkoihin. Lasten kautta tutustuu helposti uusiin ihmisiin, mutta se ei ole samanlaista kuin nuorempana. Ihmiset ovat uusia, heillä on eri elämänhistoria, mutta kaikkien arjessa on lasten kautta samoja asioita. Ihmisyyden ydin, samanlaisuus tiivistyy pienissä lapsissa ja pienten lasten vanhemmissa. Vanhemmat elävät perusasioiden äärellä ruuhkavuosissa. Lapsia kasvattaen, heille kokaten ja heidän jälkiään siivoten, heidän pyykkiään viikaten ja leluja lattialta keräten. Väsyneenä sänkyynsä rojahtaen. Usein parisuhteessa riidellen.  Tavatessamme äitien kanssa tiedämme suurinpiirtein mitä tulee tapahtumaan kun äiti menee lastensa kanssa kotiin, tavatessamme emme yleensä ehdi puhureutua syvällisiin keskusteluihin, koska lapsemme keskeyttää lauseemme ja ajatuksemme. Emme siis kovin nopeasti voi jakaa omaa elämäntarinaamme enää kenenkään kanssa tai kuuntelemaan toisen. Saati sitten kehittelemään niistä monipolkuisia tarinoita ja kuvakulmia aina eri-ihmisten kanssa jutellen, kuten ennen. Kaikki on muuttunut, eikä se tietenkään ole huono asia. Se että asiat pysyisivät aina samanlaisina vasta olisikin kammottavaa. Mutta miten ihanaa onkaan  haikeasti muistella noita junavaunuissa sun muissa tapaamiani ihmisiä ja heidän kanssa käytyjä keskusteluja. Ja sitä tunnetta kun keskustelee jonkun kanssa, eikä tiedä mihin se johtaa, eikä tiedä mihin ihminen on menossa ja mistä tulossa, ja tuleeko koskaan enää tapaamaan häntä. Silloin en usein edes muistanut mihin itse olin menossa ja mistä tulossa. Nyt tiedän aina. Vanhempien elämässä on aina tapahtunut jotain peruuttamatonta, lapsi. Lapsettomat voivat vielä tuntua määrittelemättömiltä ja liukkailta. Ehkä menessäni seuraavankerran suomeen ja ravintolavaunuun junassa, tunnustelen miltä siellä tuntuu istua perheellisenä yli kolmekymppisenä naisena. Onko kaikki sittenkään niin erilaista?

Laulun himo!

Onko väärin olla äiti, mutta haluta vain laulaa? Himoita vain laulamista, ajatella vain laulamista, rakastaa salaisesti laulunopettajaa? Olen ollut pari viikkoa sairaana ja sinä aikana himo laulaa on tullut sietämättömäksi. Sitä ei tyydytä mikään muu kuin itse laulaminen. Nyt ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla on sellainen olo, että voisin vain laulaa, voisin keskittyä vain laulamiseen, aamusta iltaan. Arkielämäni eroaa jälleen unelmistani, onneksi sentään opiskelen laulua. Kolme laulutuntia viikossa, niinä hetkinä olen täysin onnellinen. Kuinka voin lisätä laulua elämässäni? Vähentää muuta? Nyt sisältäni nousee pakonomainen, hiostava tarve siihen!

Melkein loma

Luulen olevani vapaa, mutta toisinaan pienet jännitykset niskan seudulla ottavat minut valtaansa. Muistuttaako pantterikotka isääni, joka ei halunnut äitini elävän elämää kodin ulkopuolella? Vai tulevatko tunteet enemmänkin minusta itsestäni, minun, lapsuudestani? Miksi olen ruokapöydässä hiljaa, kun pantterikotka tulee paikalle? Nuo kavalat jännitykset saavat minut valtaansa. Onko se pantterikotka, vai onlenko se minä, koska sisällä velloo äitini ja isäni käsittelemätön avioliitto? Mistä ne jännitykset tulevat? Tuntuu, että koska olen juuri lopettanut lauluputken ja lauloin vapaasti, kauniisti ja rennosti, uskalsin avata itseni ja olla kaunis, mutta myös emansipoitunut, saan pakostakin takapakin. Yhtäkkiä olen taas jännittynyt, enkä pysty avaamaan suutani aviomieheni charmantin persoonan vieressä. Olenko vain tyhjä , kaikkeni antanut koliseva tynnyri, joka odottaa uutta täyttymistä. Kalenterissa nolla asiaa, aikaa ajatella, aikaa pysähtyä, jännitykset saapuvat takaisin, kiireettömänä ei voi olla vapaa, vaikka vapauden tunteen voisi kuvitella silloin olevan luonnollisempi...

Onneksi lasten kanssa ei toisinaan tarvi kayda kuin kiertamassa kortteli ympari niin on jo seikkailua kerrakseen, kun toinen huutaa puolituntia, etta aiti kantais ja toinen haluaa riisua housut pois keskella tieta. Siina hetkessa sita vaan miettii, etta paasispa kotiin jotenkin telepaattisesti tai vajoaisko tuonne asfaltin alle. Nyt kotona huoh, mietin, etta miten tanne oikeastaan selvittiin, tanaan ja ne lukuisat kerrat tata ennen.

Läsnäolosta ja ajasta

Kirjoitin entiselle opettajalleni. Sain häneltä vastauksen. Hiukan kiireisen ja väsyneen. Tahtoisin oppia siellä missä viisaus on. En korkeakoulussa korkeakoulutodistuksen vuoksi. Liian usein ihmisillä ei ole aikaa paneutua todella tärkeisiin asioihin, he opettavat, koska heillä on opettajan asema, ja he saavat siitä palkkansa. Mutta ei eivät ole läsnä. Tämä on osa sitä kysymystä, mistä kirjoitin aikaisemmin: anna itsellesi se aika. Se on hirveän tärkeää, olla itsenään läsnä, niin fyysisesti kuin henkisesti. Ei ole kiire johonkin muuhun, kun hirveän tärkeää on täyttää ja käyttää tämä hetki. Läsnäoloon saattaa vaikuttaa väsymys.  Esimerkiksi nyt, koska on ilta ja olen tänään opiskellut, uinut, käynyt kaupassa, päiväkodissa, kirjastossa, joenrannassa ja kotonakin vielä leikkinyt lasten kanssa niin maan vimmatusti. Niin, että olen nyt ansaitusti väsynyt ja läsnäoloni ei sen takia ole mahdollista täysin saavuttaa. Olen ehkä 20 prosenttisesti unimaailmassa jo tahtomattani. Alitajuntani arpoo päivän tapahtumia ja kroppani röhnöttää tietokoneen ääressä. Sen sijaan, että olisi skarppina ja aivot verta kihisten virtaisivat ajatuksia.

Mikä muu vaikuttaa läsnäoloon?

Itse olen ainakin parhaiten läsnä kun kroppani on rento. Esimerkiksi tänään ja eilen uimisen jälkeen olen ollut todella hyvin fyysisesti ja psyykkisesti läsnä.

10 minuutin meditointi auttaa, mutta minulla auttaa edelleen parhaiten joku fyysinen suoritus, joka laittaa kunnolla veren virtaamaan aivoissa.

Kylpy auttaa, koska se rentouttaa.

Eli toisin sanoen jännityset lihaksistossa (ovat  samalla ehkä jännityksiä mielessä) ja vaikuttavat siksi läsnäoloon.

Pidän useimmista ihmisistä, jos he ovat läsnä ja jos me pystymme kommunikoinnissa yhteiseen läsnäoloon. Se ei ole mikään itsestäänselvys. Eritoten ei vieralla kielellä kommunikoidessa. Ehkä myös eri kulttuuritaustoista tuleminen vaikuttaa asiaan. Silloin ennakko-oletukset toisen ajattelusta menevät helpommin pieleen.

Sitten voikin miettiä,että miksi joidenkin ihmisten kanssa tuo yhteinen läsnäolo ja tajunta syntyy kielestä ja kulttuurierosta huolimatta.

Voiko tyytymättömyys omaan elämänsä myös aiheuttaa läsnäolemattomuutta? Tyytymättömyys elämään aiheuttaa myös väsymystä joten se on selkeästi ymmärrettävissä oleva yhteys. mielenkiintoiset asiat saa mielen skarppaamaan läsnäolevaksi. 

Esiintymistila saattaa aiheuttaa suuren läsnäolon, jolloin vaikka minuutit tuntuvat 10 kertaisilta.

Aiheuttaako rutinoituminen läsnäolemattomuutta? Kyllä, sanoisin. Toisaalta myös hyvässä, koska ehkä arkisiin asioita tehdessä voi paneutua miettimään jotain muuta. vai olisiko sittenkn hyvä olla läsnä myös tiskatessa ja yrittää tehdä se mahdollisimman hyvin?

Elämä maistuu aremmalta kun on läsnä, koska silloin hetkessä voi tapahtua mitä tahansa. Omat aivot ovat valppaanamuuttamaan suuntaa totutusta ja turvallisesta.

Kuinka monta tuntia päivässä ihminen jaksaa olla läsnä? Voiko läsnäolon jaksamista jotenkin harjoittaa? Onko joku ihminen läsnä aamusta iltaan joka minuutti? Tuskin, mutta pienillä 15 minuutin lepohetkillä läsnäolo voinee olla hyvinkin jatkuvaa ja jokahetkistä.

Lapsilla energia ei ole sidottua ja sitähän riittää. Aamusta iltaan, niin paljon, että aikuinen ei pysty pysymään perässä. Kunpa itse pystyisi samaan. Vapauttamaan tuon energian joka on sidottuna johonkin. olemaan läsnä hetkessä, ehkä kuitenkin muistaen menneisyyden ja tulevan.

Menneisyyden ja tulevaisuuden ajattelu syö läsnäolosta, luonnollisesti. Muiden kuin läsnäolevien asioiden ajattelu ja prosessointi syö läsnäolosta.

Huoh. Palaan asian pohtimiseen myöhemmin, kun pystyn olemaan paremmin läsnä.

Hyvää yötä!!!

Riippuvuuden kasvot

Palaan uudestaan ja uudestaan noille sivuille. Noiden kasvojen katseleminen ja tarinoiden lukeminen saa minut voimaan pahoin, mutta samalla se on mielenkiintoista. Jotain mitä olen aina halunnut kokea. Pelottavaa oksettavaa, inhottavaa, vierasta, sikamaista, raastavaa, haisevaa, surullista. Yhtään positiivista adjektiivia ei löydy, millä voisin sitä kuvata. Yksinäinen koti-ilta ja nuo kuvat eivät sovi kovin hyvin yhteen. Eikö tähän väliin mahtuisi yksi Jani Kaaron kolumni, joku, joka olisi sellaisista arkisista pahoista asioista. Pahoista asioista Suomessa. Poltin tupakan, banzat melkein nukkuvat. Minua itkettää. Minua itkettää maailman pahuus, vaikka ulkona on tähtitaivas. En saa mieltäni palaamaan raiteilleen, miksi minun piti taas mennä lukemaan niitä. Miksi minä haluan tietää niistä? Miksi minä en voi kestää niitä? Minun pitäisi ottaa huomioon oma herkkyyteni ja se, että olen vastuussa kahdesta lapsesta. Nyt taidan etsiä netistä jotain rauhoittavaa, jotain nalletaivasta, sex and the cityä, jotain, jotain, mitä? Ehkä menen vain kylpyyn ja sitten suoraan nukkumaan. Katson mitä alitajuntani kutoo tästä päivän saaliista huomiselle. Olen pahasti järkyttynyt todellisuudesta, jonka tiesin olevan olemassa, mutta joka ei koskaan ole katsonut minua näin läheltä. Lähemmäksi en taida siitä sittenkäään haluta, koskaan, ikinä.

Joku 17-vuootias tyttö, on huora ja käyttää huumeita, eikä kukaan auta. eikö kukaan auta? Kaikki ne lapset riippuvuudesta kärsivien huora äitien kanssa. Eikö kukaan auta? Lapsilla on silmissä viattomuus, joka voi vaan aavistaa muutamassa vuodessa muuttuvun kovuudeksi, tyhmyydeksi, addiktioksi, itsensä myymiseksi. Kaikki siellä ovat hyväksikäytettyjä. Pahemmin kuin kukaan ihminen, jonka olen ikinä tuntenut Pahemmin kuin kukaan jonka olen ikinä tavannut. Huumeita, hyväksikäyttöä itsensä myymistä. Lapsia. Lapisa. Lapsia LAPSIA!!!!!!! Mitä he ovat tehneet ansaitakseen sellaisen kohtelun??? Mitä minä voin tehdä auttaakseni heitä? Miten voin ikinä toipua tästä? Miten maailma voi katsoa noita kuvia tekemättä mitään? Jos minulla olisi mahdollisuus auttaisin edes yhtä heistä. Hyväksikäytön kasvot. Likaisuuden kasvot. Kaiken pahuuden kasvot???!!!!

En enää aio palata katsomaan heitä tänään. Tämä kirjoittaminen auttaa vähän. Olen kamalan järkyttynyt, suorastaan shokissa. Tuntuu kuin nuo ihmiset olisivat koskettaneet minua noiden kuvien kautta. He ovat jättäneet lähetemättömän jäljen. En vain voi palata normaaliin ne kuvat nähneenä, ne tarinat sisässäni. Ne ovat muuttaneet minua. Tämä on taidetta, tämä on taiteen tehtävä. Muuttaa ihmistä.

Voisinko ikinä asua yhteiskunnassa, joka hyväksyy tuollaisen pahuuden osana ihmiskuntaa? Suomi on lintukoto, siihen olen törmännyt niin tänä vuonna, vaikka tämä maa jossa nyt asun, on lintukotoisimmista päästä myös. Mutta minulle Suomi on varsinainen lintukoto. Siellä voi asua niin silmät ummessa kaikelta tällaiselta. Olen pelokas. Jotain noissa kasvoissa on niin totta, niin jotain mikä asuu kaikissa meistä. Pahuus. kuinka ihminen voi olla noin paha? Kuinka joku oikeasti voi elää lähellä noita kortteleita tekemättä kaikkeaan auttaakseen noita lapsia? Kuinka joku voi ostaa seksiä??? tervetuloa isoon maailmaan, magdalenamama. Tällainen on arkea jossakin päin jokaista suurkaupunkia. Haluanko sittenkään asua suurkaupungissa? Haluanko sittenkään muutta New Yorkkiin? Parempi vain mennä maitojunalla takaisin kotiin luonnon keskelle. Elää harmoniasss ja nauttia pikkuisiista iloista. Olen vain niin herkkä tällaisille kokemuksille. Toisaalta olen samaan aikaan myös onnellinen, että olen pitkästä aikaa nähnyt taidetta joka koskettaa. Taidetta, jonka tiedän olevan niin voimakasta, että se voi muuttaa maailmaa. Ehkä se palauttaa intohimoni johonkin, joka antaa elämän motivaatiota, joka nyt on hieman kadoksissa.

Nämä kaikki asita maailmassa. Ristiriidassa, mutta sulassa riitasoinnussa saman taivaan alla. Sinä ja minä ja nuo ihmiset. Hyväksikäytön kasvot. Pahuuden kasvot.  Kun kaikki mikä on pyhää menettää merkityksensä. mitä on silloin jäljellä? Kun ihmisen sydän on valmiiksi niin rikki, ettei mikään pahuus maailmassa voi sitä enään enempää rikkoa. Sellaisia ihmisiä on, mutta he ovat yhtä arvokkaita meidä kanssamme. Heillä ei ole mitään, mikä tekisi heistä huonompia. He ovat kaikki Jumalan lapsia. Äidistä syntyneet, viattomina, tähän meidän luomaan maailmaan. Jotenkin nuo ihmiset ovat minusta vielä surullisimpia kuin Afrikassa nälkään ja köyhyyteen kuolevat lapset. Nuo ihmiset joutuvat ELÄMÄÄN tuossa todellisuudessa! Ihmiset käyttävät heitä hyväkseen jatkuvasti, jokainen minuutti ja jokainen sekuntti minkä minäkin tässä kirjoitan. Ihmisten paska saastaa. Sinne se valuu. Nyt se on tulllut taiteena sieltä ulos takaisin meidän kasvoillemme.  Paska minkä lähetämme eteenpäin ei maadu, se menee johonkin.

Taidan meditoida. Vaimentaa mielen ja nauttia hetkestä. Nämä lauseet tuntuvat tässä kontekstissa niin hirtehisiltä. Oksettaa, pyörryttää, pierettää. Maailma on saastainen paikka. Ihmiset ovat paskaa. Onneksi on olemassa paljon hyviä ihmisiä!!!!!!!!! Meidän täytyy pitää yhtä ja taistella ihmisten hyväksikäyttöä vastaan!

Kunpa keksisin keinon jolla voisin auttaa. Ilman, että joutuisin menettämään seesteisen mielenharmoniani iäksi. Yritän meditoida ja balansoida tämän pahan osaksi todellisuuskuvaani.

Rakastan elämääni. Elän lintukodossa, en halua käyttää hyväkseni ketään. ikinä. koskaan. Haluan auttaa kaikkia apua tarvitsevia, jotka tielleni astuvat. Hymyily ihmiselle on suuri apu, mutta halauisin keksiä muutakin, jotain konkreettisempaa. Tiedän, että olen niin naivi ja hautautuessani klassisen laulun maailmaan olen sulkenut silmäni monilta asioita todellisuudessa. Toisaalta olen niin herkkä, että olen tarvinut sen pakopaikan. Toisaalta se on ollut minun huumeeni todellisuutta vastaan. Tätä todellisuutta vastaan, jonka nyt päätän kestää. Olen vahva. Päätän olla tarpeeksi vahva tähän todellisuuteen.

 Rakastan sinua, joka jaoit kanssani tämän!

MagdalenaM

Mitä ajattelen tänään?

On lauantai, ulkona paistaa aurinko ja banzat nukkuvat suloisesti kuorsaten päiväuniaan. Kävi juuri sauhuttelemassa syöpäkääryleen takapihalla kymmenen roskapönttöä seuranani. Joku naapureista oli pessyt maton ja ripustanut sen kuivumaan samaiseen nurkkaukseen.  Ajattelin, että on on onni olla täällä eikä New Yorkissa kadulla. Olen turvassa, meillä on maailman paras monikulttuurinen perhe. Lapset oppivat samaan aikaan neljää kieltä ja parasta mitä minä tällä hetkellä voin maailmalle antaa on lasten musiikkitunnit. Banzat rakastavat musiikkia. Minä myös. Musiikki on suuri onnen aihe. Sen voin jakaa heille ja muillekin tuntemilleni lapsille omien muskareiden kautta.

Eräs ystäväni oli naamakirjassa jakanut linkin, joka väritti violetilla tätä tavallista lauantai aamuani.
Sanoja ei paljon tarvita. Todella vaikuttava taidetta. Todella vaikuttavia ihmisiä. Oksettaa ja pyörryttää niiden kuvien katselu ja tarinoiden lukeminen. Tuollaisia ne ovat, New yorkin kadulla asuvat ihmiset. Useimmat äidit kertovat, että ainoa halu heillä on olla lastensa kanssa, mutta he ovat menettäneet laspensa. Äidit ovat huoria ja asuvat kaduilla, tulevat raiskatuksi usein, mutta "niin se vain on, kun olet nainen ja asut kadulla" yksi nainen sanoi. He tekeväät kaikkensa saadakseen päivittäisen heroiini annoksensa. Mitä vain. Siinä vaiheessa ei paljon elämää ole enää jäljellä, vai onko? Myös narkomaani voi tuntea äidin rakkauden omiin lapsiinsa. Myös narkomaani voi nauttia auringon laskusta ja noususta kadulla asuessaan. Hän voi myös nauttia kohtalotovereistaan, ystävistään. "Me naiset yritämme pitää toisistamme huolen" kertoi yksi heistä. "Täällä on niin kaunista, katsoimme juuri viidestään auringonlaskun, taivas oli melkein kuin tulessa, niin kaunista, se saa sinut unohtamaan" Yksi mies sanoi.

Eräs halusi olla kuvassa hymyssä suin."Kuva ei voi kuvailla kipua, kärsimystä ja tuhoa, jota heroiini saa aikaan." Hän halusi "laittaa hymy naaman addiktioon". Halusiko hän kertoa onnen minkä narkomaani saavuttaa päästessään autuaaseen tilaansa huumeensa vaikutuksen alaiseksi? Onko se, se onni minkä he ovat kokeneet äidin kohdussa, vielä tietämättömänä mistään mitä sen ulkopuolella tapahtuu? Jokaisella ihmisellä on siis joitain onnen tunteita, joihin hän voi taantua huumeita käyttäessään. Jokainen ihminen voi tuntea onnen hetkiä. Se on tavallaan lohdullinen ajatus. Ihmisten tunne skaala on osapuilleen sama, olivatpa he sitten missä yhetiskuntaluokassa tai kärsimyksen tilassa tahansa. Jokainen voi tuntea samoin katsoessaan auringon laskua. Ajatukset sen sijaan, ihmisten ajatukset ja "ajatuskentät" vaihtelevat maailman äärilaidoista toiseen saman yhteiskuntaluokankin sisällä.

"Haasteellisinta on vaimentaa mieli" -eli nuo "ajatuskehät". Mielen vaimentamiseen minäkin pyrin meditoimisella. Jokaisen elämässä on kipua ja kärsimystä ja defenssejä, jotka häiritsevät elämistä, ja eritoten myös noita yksinkertaisen, jatkuvien, suurimpien onnen lähteiden nauttimista ja kokemista päivittäisessä elämässä.