Tämä tietokone ruutu edessä tuntuu todella tyhjältä. Siihen muodostuu sanoja kun painelen näitä kirjaimia edessäni. Täytyisi kai olla joku asia mistä kirjoittaa. Vai tuleeko se asia eteen kuin vaan kirjoittaa? Leijona ja Enkeli ovat nukkumassa. Leijona vielä vähän paapattaa, oli niin kiinnostunut omista tossuistaan, ettei malttanut nukahtaa. Mikäköhän meni tänään vikaan? ilta oli tosi kaaottinen. Meidän kodissa kaikuu. Se on hyvä silloin kun laulan, mutta silloin kun vauvat itkee tai huutaa, se ei aina ole niin kivaa. Itku volyymi tuplaantuu tai triplaantuu. Lasten äänenmuodostus tai paremminkin vapautus on niin oikeanlaista. Juuri sellaista mihin klassisessa lalussa pyrimme, siihen samaan  vapauteen. Se on ehkä minua alunperinkin alkanut kiinnostaa koko laulun opiskelussa. Olen aina halunnut vapauttaa ääneni. Silloin kun se soi vapaasti, se tuntuu hienolta. Tuntuu kuin olisi saanut ilmaistua jotain, mitä muuten ei voi. Yksi kuuluisa vanha mieskeijutanssija sanoi, että se mitä ei voi huutaa pitää tanssia. Onko laulaminen sitten siinä puheen ja tanssin välissä? Huutamisen ja tanssin välissä? Vai ennen huutamista? Se mitä, et voi huutaa, sinun pitää laulaa? Se mitä, et voi laulaa sinun pitää huutaa, se mitä et voi huutaa sinun pitää tanssia...?? Sitä luulisi, että huutaminen olisi vapauttavampaa kuin laulaminen, koska laulamisessa on tämä kaikki tekniikkahärdelli ja vielä nuotitkin. Mutta kyllä laulaminen on vapauttavampaa. Silloin kun ääni tulee ulos oikeasta reijästä ja lehahtaa kaikkinensa ilmavirran vietäväksi maailman tuuliin, se vasta on vapauttava tunne.

Tiskikone hurahti käyntiin ja kinkun pala livati suuhun. Laitoin uunin päälle tehdäkseni tuoretta leipää illaliseksi. Harmi, että ei ole viiniä. Odottelen ihanaa Jaguaarikotkaani kotiin. Hän lähti konserttiin, ensimmäiseen sitten Enkelin ja Leijonan syntymän.