Ehkä on hyvä myöntää, että pelkää. Pelkää sitä sun tätä, vähän kaikkea. Mutta eniten pelkää olla hyvä. Pelkää kateutta: pelkää onnistua, pelkää esiintyä, pelkää ihmisten mielipiteitä, pelkää ettei ole hyväksytty, pelkää olla onnellinen. Pelkää kaikkia hyviä asioita. Useimmat ihmiset kai toivoo hyviä asioita ja osaa olla niissä. Minä en. Minä pelkään, että hyvät asiat hajoaa, katoaa ja siksi on parempi pysytellä vähän kauampana niistä. Silloin pudotus ei ole niin raskas.
Mitä tehdä, kun pitäisi kuitenkin uskaltaa ottaa askel hyvään? Olen huomannut, että laulaminen nirhaa pelon. Kun ääni on auki ja laulutreeni on mennyt hyvin, on voittamaton olo. Varsinkin jos uskaltaudun laulamaan kaikista korkeimpia ääniä ja saan ne avoimena soimaan. Olen sen jälkeen maailman valtias, mikään ei pelota ja se rohkeus on rehellistä. Jokapäivä siis vain lattiasta kattoon auki, se nirhaa pelon?
Aina on tekosyitä olla laulamatta korkeimpiä ääniä. Vauvat herää tai naapurit suuttuu. Useimmiten myös nämä asiat aiheuttavat niihin jännityksiä. Mitenköhän se b2 nyt tulee, mietin ja samalla luon jännityksen, jonka vuoksi se ei pysty soimaan vapaana. Tunnila jota kävin katsomassa harjoitteli iso ääninen lyyrinen sopraano. Koko puolen tunnin ajan treenattiin vain ääntä. Pidin siitä. Ääni pohjassa, tilat auki ja ylös. alhaalta ylös. Tämänhetkinen opettajani treenaa kokoajan ylhäältä alas. Ja se on meidän laulukoulussamme sääntö. Aina treenataan ylhäältä alas. Mutta nämä ääniharjoitukset olivat kuin kolmen oktaavin joustoja. Me teemme niitä kvinteillä! Erilaisia ääni harjoituksia puoli tuntia! Sellainen aamujumppa. Uskaltaisinkohan nyt alkaa treenaamaan vaikka Leijona ja enkeli nukkkuvat? Nirhaan pelon.
Keine Kommentare:
Kommentar veröffentlichen