Läsnäolosta ja ajasta

Kirjoitin entiselle opettajalleni. Sain häneltä vastauksen. Hiukan kiireisen ja väsyneen. Tahtoisin oppia siellä missä viisaus on. En korkeakoulussa korkeakoulutodistuksen vuoksi. Liian usein ihmisillä ei ole aikaa paneutua todella tärkeisiin asioihin, he opettavat, koska heillä on opettajan asema, ja he saavat siitä palkkansa. Mutta ei eivät ole läsnä. Tämä on osa sitä kysymystä, mistä kirjoitin aikaisemmin: anna itsellesi se aika. Se on hirveän tärkeää, olla itsenään läsnä, niin fyysisesti kuin henkisesti. Ei ole kiire johonkin muuhun, kun hirveän tärkeää on täyttää ja käyttää tämä hetki. Läsnäoloon saattaa vaikuttaa väsymys.  Esimerkiksi nyt, koska on ilta ja olen tänään opiskellut, uinut, käynyt kaupassa, päiväkodissa, kirjastossa, joenrannassa ja kotonakin vielä leikkinyt lasten kanssa niin maan vimmatusti. Niin, että olen nyt ansaitusti väsynyt ja läsnäoloni ei sen takia ole mahdollista täysin saavuttaa. Olen ehkä 20 prosenttisesti unimaailmassa jo tahtomattani. Alitajuntani arpoo päivän tapahtumia ja kroppani röhnöttää tietokoneen ääressä. Sen sijaan, että olisi skarppina ja aivot verta kihisten virtaisivat ajatuksia.

Mikä muu vaikuttaa läsnäoloon?

Itse olen ainakin parhaiten läsnä kun kroppani on rento. Esimerkiksi tänään ja eilen uimisen jälkeen olen ollut todella hyvin fyysisesti ja psyykkisesti läsnä.

10 minuutin meditointi auttaa, mutta minulla auttaa edelleen parhaiten joku fyysinen suoritus, joka laittaa kunnolla veren virtaamaan aivoissa.

Kylpy auttaa, koska se rentouttaa.

Eli toisin sanoen jännityset lihaksistossa (ovat  samalla ehkä jännityksiä mielessä) ja vaikuttavat siksi läsnäoloon.

Pidän useimmista ihmisistä, jos he ovat läsnä ja jos me pystymme kommunikoinnissa yhteiseen läsnäoloon. Se ei ole mikään itsestäänselvys. Eritoten ei vieralla kielellä kommunikoidessa. Ehkä myös eri kulttuuritaustoista tuleminen vaikuttaa asiaan. Silloin ennakko-oletukset toisen ajattelusta menevät helpommin pieleen.

Sitten voikin miettiä,että miksi joidenkin ihmisten kanssa tuo yhteinen läsnäolo ja tajunta syntyy kielestä ja kulttuurierosta huolimatta.

Voiko tyytymättömyys omaan elämänsä myös aiheuttaa läsnäolemattomuutta? Tyytymättömyys elämään aiheuttaa myös väsymystä joten se on selkeästi ymmärrettävissä oleva yhteys. mielenkiintoiset asiat saa mielen skarppaamaan läsnäolevaksi. 

Esiintymistila saattaa aiheuttaa suuren läsnäolon, jolloin vaikka minuutit tuntuvat 10 kertaisilta.

Aiheuttaako rutinoituminen läsnäolemattomuutta? Kyllä, sanoisin. Toisaalta myös hyvässä, koska ehkä arkisiin asioita tehdessä voi paneutua miettimään jotain muuta. vai olisiko sittenkn hyvä olla läsnä myös tiskatessa ja yrittää tehdä se mahdollisimman hyvin?

Elämä maistuu aremmalta kun on läsnä, koska silloin hetkessä voi tapahtua mitä tahansa. Omat aivot ovat valppaanamuuttamaan suuntaa totutusta ja turvallisesta.

Kuinka monta tuntia päivässä ihminen jaksaa olla läsnä? Voiko läsnäolon jaksamista jotenkin harjoittaa? Onko joku ihminen läsnä aamusta iltaan joka minuutti? Tuskin, mutta pienillä 15 minuutin lepohetkillä läsnäolo voinee olla hyvinkin jatkuvaa ja jokahetkistä.

Lapsilla energia ei ole sidottua ja sitähän riittää. Aamusta iltaan, niin paljon, että aikuinen ei pysty pysymään perässä. Kunpa itse pystyisi samaan. Vapauttamaan tuon energian joka on sidottuna johonkin. olemaan läsnä hetkessä, ehkä kuitenkin muistaen menneisyyden ja tulevan.

Menneisyyden ja tulevaisuuden ajattelu syö läsnäolosta, luonnollisesti. Muiden kuin läsnäolevien asioiden ajattelu ja prosessointi syö läsnäolosta.

Huoh. Palaan asian pohtimiseen myöhemmin, kun pystyn olemaan paremmin läsnä.

Hyvää yötä!!!

Riippuvuuden kasvot

Palaan uudestaan ja uudestaan noille sivuille. Noiden kasvojen katseleminen ja tarinoiden lukeminen saa minut voimaan pahoin, mutta samalla se on mielenkiintoista. Jotain mitä olen aina halunnut kokea. Pelottavaa oksettavaa, inhottavaa, vierasta, sikamaista, raastavaa, haisevaa, surullista. Yhtään positiivista adjektiivia ei löydy, millä voisin sitä kuvata. Yksinäinen koti-ilta ja nuo kuvat eivät sovi kovin hyvin yhteen. Eikö tähän väliin mahtuisi yksi Jani Kaaron kolumni, joku, joka olisi sellaisista arkisista pahoista asioista. Pahoista asioista Suomessa. Poltin tupakan, banzat melkein nukkuvat. Minua itkettää. Minua itkettää maailman pahuus, vaikka ulkona on tähtitaivas. En saa mieltäni palaamaan raiteilleen, miksi minun piti taas mennä lukemaan niitä. Miksi minä haluan tietää niistä? Miksi minä en voi kestää niitä? Minun pitäisi ottaa huomioon oma herkkyyteni ja se, että olen vastuussa kahdesta lapsesta. Nyt taidan etsiä netistä jotain rauhoittavaa, jotain nalletaivasta, sex and the cityä, jotain, jotain, mitä? Ehkä menen vain kylpyyn ja sitten suoraan nukkumaan. Katson mitä alitajuntani kutoo tästä päivän saaliista huomiselle. Olen pahasti järkyttynyt todellisuudesta, jonka tiesin olevan olemassa, mutta joka ei koskaan ole katsonut minua näin läheltä. Lähemmäksi en taida siitä sittenkäään haluta, koskaan, ikinä.

Joku 17-vuootias tyttö, on huora ja käyttää huumeita, eikä kukaan auta. eikö kukaan auta? Kaikki ne lapset riippuvuudesta kärsivien huora äitien kanssa. Eikö kukaan auta? Lapsilla on silmissä viattomuus, joka voi vaan aavistaa muutamassa vuodessa muuttuvun kovuudeksi, tyhmyydeksi, addiktioksi, itsensä myymiseksi. Kaikki siellä ovat hyväksikäytettyjä. Pahemmin kuin kukaan ihminen, jonka olen ikinä tuntenut Pahemmin kuin kukaan jonka olen ikinä tavannut. Huumeita, hyväksikäyttöä itsensä myymistä. Lapsia. Lapisa. Lapsia LAPSIA!!!!!!! Mitä he ovat tehneet ansaitakseen sellaisen kohtelun??? Mitä minä voin tehdä auttaakseni heitä? Miten voin ikinä toipua tästä? Miten maailma voi katsoa noita kuvia tekemättä mitään? Jos minulla olisi mahdollisuus auttaisin edes yhtä heistä. Hyväksikäytön kasvot. Likaisuuden kasvot. Kaiken pahuuden kasvot???!!!!

En enää aio palata katsomaan heitä tänään. Tämä kirjoittaminen auttaa vähän. Olen kamalan järkyttynyt, suorastaan shokissa. Tuntuu kuin nuo ihmiset olisivat koskettaneet minua noiden kuvien kautta. He ovat jättäneet lähetemättömän jäljen. En vain voi palata normaaliin ne kuvat nähneenä, ne tarinat sisässäni. Ne ovat muuttaneet minua. Tämä on taidetta, tämä on taiteen tehtävä. Muuttaa ihmistä.

Voisinko ikinä asua yhteiskunnassa, joka hyväksyy tuollaisen pahuuden osana ihmiskuntaa? Suomi on lintukoto, siihen olen törmännyt niin tänä vuonna, vaikka tämä maa jossa nyt asun, on lintukotoisimmista päästä myös. Mutta minulle Suomi on varsinainen lintukoto. Siellä voi asua niin silmät ummessa kaikelta tällaiselta. Olen pelokas. Jotain noissa kasvoissa on niin totta, niin jotain mikä asuu kaikissa meistä. Pahuus. kuinka ihminen voi olla noin paha? Kuinka joku oikeasti voi elää lähellä noita kortteleita tekemättä kaikkeaan auttaakseen noita lapsia? Kuinka joku voi ostaa seksiä??? tervetuloa isoon maailmaan, magdalenamama. Tällainen on arkea jossakin päin jokaista suurkaupunkia. Haluanko sittenkään asua suurkaupungissa? Haluanko sittenkään muutta New Yorkkiin? Parempi vain mennä maitojunalla takaisin kotiin luonnon keskelle. Elää harmoniasss ja nauttia pikkuisiista iloista. Olen vain niin herkkä tällaisille kokemuksille. Toisaalta olen samaan aikaan myös onnellinen, että olen pitkästä aikaa nähnyt taidetta joka koskettaa. Taidetta, jonka tiedän olevan niin voimakasta, että se voi muuttaa maailmaa. Ehkä se palauttaa intohimoni johonkin, joka antaa elämän motivaatiota, joka nyt on hieman kadoksissa.

Nämä kaikki asita maailmassa. Ristiriidassa, mutta sulassa riitasoinnussa saman taivaan alla. Sinä ja minä ja nuo ihmiset. Hyväksikäytön kasvot. Pahuuden kasvot.  Kun kaikki mikä on pyhää menettää merkityksensä. mitä on silloin jäljellä? Kun ihmisen sydän on valmiiksi niin rikki, ettei mikään pahuus maailmassa voi sitä enään enempää rikkoa. Sellaisia ihmisiä on, mutta he ovat yhtä arvokkaita meidä kanssamme. Heillä ei ole mitään, mikä tekisi heistä huonompia. He ovat kaikki Jumalan lapsia. Äidistä syntyneet, viattomina, tähän meidän luomaan maailmaan. Jotenkin nuo ihmiset ovat minusta vielä surullisimpia kuin Afrikassa nälkään ja köyhyyteen kuolevat lapset. Nuo ihmiset joutuvat ELÄMÄÄN tuossa todellisuudessa! Ihmiset käyttävät heitä hyväkseen jatkuvasti, jokainen minuutti ja jokainen sekuntti minkä minäkin tässä kirjoitan. Ihmisten paska saastaa. Sinne se valuu. Nyt se on tulllut taiteena sieltä ulos takaisin meidän kasvoillemme.  Paska minkä lähetämme eteenpäin ei maadu, se menee johonkin.

Taidan meditoida. Vaimentaa mielen ja nauttia hetkestä. Nämä lauseet tuntuvat tässä kontekstissa niin hirtehisiltä. Oksettaa, pyörryttää, pierettää. Maailma on saastainen paikka. Ihmiset ovat paskaa. Onneksi on olemassa paljon hyviä ihmisiä!!!!!!!!! Meidän täytyy pitää yhtä ja taistella ihmisten hyväksikäyttöä vastaan!

Kunpa keksisin keinon jolla voisin auttaa. Ilman, että joutuisin menettämään seesteisen mielenharmoniani iäksi. Yritän meditoida ja balansoida tämän pahan osaksi todellisuuskuvaani.

Rakastan elämääni. Elän lintukodossa, en halua käyttää hyväkseni ketään. ikinä. koskaan. Haluan auttaa kaikkia apua tarvitsevia, jotka tielleni astuvat. Hymyily ihmiselle on suuri apu, mutta halauisin keksiä muutakin, jotain konkreettisempaa. Tiedän, että olen niin naivi ja hautautuessani klassisen laulun maailmaan olen sulkenut silmäni monilta asioita todellisuudessa. Toisaalta olen niin herkkä, että olen tarvinut sen pakopaikan. Toisaalta se on ollut minun huumeeni todellisuutta vastaan. Tätä todellisuutta vastaan, jonka nyt päätän kestää. Olen vahva. Päätän olla tarpeeksi vahva tähän todellisuuteen.

 Rakastan sinua, joka jaoit kanssani tämän!

MagdalenaM

Mitä ajattelen tänään?

On lauantai, ulkona paistaa aurinko ja banzat nukkuvat suloisesti kuorsaten päiväuniaan. Kävi juuri sauhuttelemassa syöpäkääryleen takapihalla kymmenen roskapönttöä seuranani. Joku naapureista oli pessyt maton ja ripustanut sen kuivumaan samaiseen nurkkaukseen.  Ajattelin, että on on onni olla täällä eikä New Yorkissa kadulla. Olen turvassa, meillä on maailman paras monikulttuurinen perhe. Lapset oppivat samaan aikaan neljää kieltä ja parasta mitä minä tällä hetkellä voin maailmalle antaa on lasten musiikkitunnit. Banzat rakastavat musiikkia. Minä myös. Musiikki on suuri onnen aihe. Sen voin jakaa heille ja muillekin tuntemilleni lapsille omien muskareiden kautta.

Eräs ystäväni oli naamakirjassa jakanut linkin, joka väritti violetilla tätä tavallista lauantai aamuani.
Sanoja ei paljon tarvita. Todella vaikuttava taidetta. Todella vaikuttavia ihmisiä. Oksettaa ja pyörryttää niiden kuvien katselu ja tarinoiden lukeminen. Tuollaisia ne ovat, New yorkin kadulla asuvat ihmiset. Useimmat äidit kertovat, että ainoa halu heillä on olla lastensa kanssa, mutta he ovat menettäneet laspensa. Äidit ovat huoria ja asuvat kaduilla, tulevat raiskatuksi usein, mutta "niin se vain on, kun olet nainen ja asut kadulla" yksi nainen sanoi. He tekeväät kaikkensa saadakseen päivittäisen heroiini annoksensa. Mitä vain. Siinä vaiheessa ei paljon elämää ole enää jäljellä, vai onko? Myös narkomaani voi tuntea äidin rakkauden omiin lapsiinsa. Myös narkomaani voi nauttia auringon laskusta ja noususta kadulla asuessaan. Hän voi myös nauttia kohtalotovereistaan, ystävistään. "Me naiset yritämme pitää toisistamme huolen" kertoi yksi heistä. "Täällä on niin kaunista, katsoimme juuri viidestään auringonlaskun, taivas oli melkein kuin tulessa, niin kaunista, se saa sinut unohtamaan" Yksi mies sanoi.

Eräs halusi olla kuvassa hymyssä suin."Kuva ei voi kuvailla kipua, kärsimystä ja tuhoa, jota heroiini saa aikaan." Hän halusi "laittaa hymy naaman addiktioon". Halusiko hän kertoa onnen minkä narkomaani saavuttaa päästessään autuaaseen tilaansa huumeensa vaikutuksen alaiseksi? Onko se, se onni minkä he ovat kokeneet äidin kohdussa, vielä tietämättömänä mistään mitä sen ulkopuolella tapahtuu? Jokaisella ihmisellä on siis joitain onnen tunteita, joihin hän voi taantua huumeita käyttäessään. Jokainen ihminen voi tuntea onnen hetkiä. Se on tavallaan lohdullinen ajatus. Ihmisten tunne skaala on osapuilleen sama, olivatpa he sitten missä yhetiskuntaluokassa tai kärsimyksen tilassa tahansa. Jokainen voi tuntea samoin katsoessaan auringon laskua. Ajatukset sen sijaan, ihmisten ajatukset ja "ajatuskentät" vaihtelevat maailman äärilaidoista toiseen saman yhteiskuntaluokankin sisällä.

"Haasteellisinta on vaimentaa mieli" -eli nuo "ajatuskehät". Mielen vaimentamiseen minäkin pyrin meditoimisella. Jokaisen elämässä on kipua ja kärsimystä ja defenssejä, jotka häiritsevät elämistä, ja eritoten myös noita yksinkertaisen, jatkuvien, suurimpien onnen lähteiden nauttimista ja kokemista päivittäisessä elämässä.

Kuka on suunnitellut ihmisen?

Toimin kanttorina suomalaisen seurakunnan jumalan palveluksessa. Siitä on nyt neljä päivää aikaa, mutta silti minulla kiertelee vielä korvassa mato, joka laulaa: Jumala lahjoillaan, näin auttaa lapsiaan, herra, me kiitämme enkeleistä. Pastori puhui enkeleiden läsnäolosta ja siitä, että erityisesti lapsilla on paljon enkeleitä lähettyvillä ja, että lasten enkelit ovat suoraan Jumalaan yhteydessä. Lapsi tarvitsee alkumetreillä apua. Myös jokaisella aikuisella on oma enkelinsä.

Olen rippikoluni jälkeen ollut aika maallinen uskossani, mutta nyt olen jotenkin palaamassa takaisin uskon pariin. Elämme epavarmassa tilanteessa, taloudellisesti ja jaksamisen äärirajoilla. Niinpä turvaudun usein illlan hämärässä huolineni Jumalaan ja vanhoihin rukouksiin, kuten ihanaan: Rakas jeesus siunaa meitä, anna meille enkeleitä, siivilläsi meitä peitä, älä meitä koskaan heitä. Ajatus siitä, että jokin korkeampi voima pitää meistä huolen ja johdattaa elämää luo turvallisuuden tuntua. Jos uskaltaa luottaa johdatukseen omat hartiat tuntuvat hieman keveämmiltä.  Elämä ilman uskoa ja luottamusta itseä korkeampaan voimaan,on aika karua. Asioiden ja tapahtumien kyseenalaistaminen vie paljon voimaa. Voin uskoa, että jokanen päivä on jumalan lahja ja siinä tapahtuvat asiat ovat jonkin tarkoituksen mukaisia. Itse en voi tietää tai suunnitella kaiken tarkoitusta.

Korkeampaan voimaan uskominen on hyvin perusteltua järjelläkin. Mistä maailma on synytynyt, kuka sen on tehnyt? Kuka on suunnitellut ihmisen? Kaikki ei voi tulla vain tyhjästä. Ihminen ja ihmisen syntymä on ihme. Maailmassa on paljon asioita, joita ihminen ei voi ymmärtää. Jumala johon uskon, ei ole välttämättä sen enempää luterilainen tai katollilainen. Vanhat uskonnot kuitenkin puhuvat siitä korkeammasta hyvästä voimasta, joka vallitsee ympärllämme, se on nimetty Jumalaksi. Pastori viime sunnuntaina muistutti minua siitä hyvästä voimasta. Rukoilin myös ihan aidosti anteeksi antoa synneilleni. Pappi puhui myös siitä, että välillä erkanemme kauemmaksi jumalasta, enkä nyt ihan tarkkaan muista miten se meni, mutta sitten löydämme takaisin, tai jotain sellaista. tai jumala kutsuu meidät takaisin. Minä tunsin, että olin pitkään eksyksissä kaukana Jumalasta, mutta tuona hetkenä kirkossa hän otti minut takaisin suojeluunsa.

Näitä asioita on tärkeää miettiä, koska koska lapset tulevat ksyely ikään ja minun pitää joko kertoa tai olla kertomatta heille Jumalasta. Kuinka kerron, sitä tässä mietin. Mihin itse uskon? En ehkä kerro, että Jumala taikoi maailman, mutta kerron, että on joku suurempi hyvä voima, joka auttaa meitä arjen tilanteissa. Kaikkiin kysymyksiin meidän ei tarvitse saada vastausta, mutta voimme uskoa, että jokin suuri hyvä voima loi maailman. Miksi,sitten maailmassa on niin paljon pahaa? Voiko pahaa ja hyvää suoraan arvottaa? Voin ehkä sanoa, että myös pahassa voi olla hyvää. Vai joudunko sanomaan, että ihminen on paha? Ihminen voi olla paha, jos erkaantuu Jumalasta ja luonnon kauneudesta. Nykyajassa on paljon sellaisia virikkeitä, jotka edesauttavat sitä, että ihminen kadottaa kosketuksen Jumalaan, jotkut eivät edes koskaan löydä sitä. Mielestäni Jumalasta ei kuitenkaan ehkä kannata kertoa konkreettisena ihmisen kaltaisena oliona, joka istuu pilven päällä. Jumalattomille ihmisille voi kertoa jumalasta tekemällä hyviä tekoja pyyteettömästi.Jumala on olemassa. Jumala on suuri henki, joka virtaa luonamme, jos annamme sen tulla.

Mistä on onnellisuus tehty?

Urassa ainakin toistaiseksi epäonnistuneena, siihen kuitenkin tähdänneenä, olen onnekseni huomannut, että onnen hetkien lähde on aivan muussa kuin menestyksessä. Suurimmat onnen tunteet minulle liittyvät läheisesti luontoon ja aurinkoon, fyysiseen ponnisteluun, omien lasten ja ystävien kanssa vietettyyn aikaan. En tarvitse suihkuseurapiirejä tai paljon rahaa tunteakseni itseni onnelliseksi. Tarvitsen vain aikaa, jotta voin lähteä ulos silloin kun aurinko on korkealla ja hymyilee leveästi. Onnelisen hetken tekee vaikka se että laittaa viltin nurmikolle ja istuu siinä, tai se, että vie lapset päiväkotiin ja näkee "piipaa auton" matkalla. Se on myös onnea, että on aikaa ottaa syksyn pudonnut lehti käteen ja ihastella sitä ja tuntea sen energiaa.

Viimeisimmästä harjoittelusta pianistin kanssa minulle jäi mahtava oppi, koko elämään. Anna itsellesi se aika. Niin musiikissa, kuin elämässä. Älä hoppuile tai kiirehdi, nauti hetkestä ja suo itsellesi se aika. Jos ei sitä itselleen anna, sitä ei anna sinulle kukaan muukaan. Onko tämä se kysymys mitä olen musiikilta hakenut? Nyt vihdoin kun olen sen oppinut, joudunko päästämään irti? Toivottavasti en. Laulaminen hetkessä on minulle niin suuri onnen aihe. Se että ääni ja musiikki virtaa kehostani, että siitä saamani saavutukset eivät ole niin tärkeitä.

Odottelen joka päivä kirjettä yliopistolta, jotta voisin aloittaa saksan opiskelun. Jotta näkisin ihmisiä päivittäisessä elämässäni ja, jotta, minulla olisi tavoite. Jotta minun ei tarvisisi tuntea banzotien jättämää tyhjiötä kotona. Ellen sitä kirjettä saa, alan kirjoittaa. Joka päivä. Tosin enää ei riitä, että kirjoitan vain itsestäni. Haluan kirjoittaa kirjan. Olen huomannut,että pystyn taas kirjoittaa, tosin se vaatii kovaa  sen kaltaista aivotyöskentelyä, johon en juuri nyt ole tottunut. Kuten tänään, aloitin kirjoittamisen aiheesta, mutta päädyin kuitenkin itseeni. Itsestä kirjoittaminen on löpsöttelyä, pelkkää hengaamsista koneen kanssa.

Aurinko paistaa, menen ulos, tuntemaan onnen tunteen ystäväni Lounatuulen kanssa!

<3

Aikaa

Ulkona on harmaata ja surullista. Istun keittiön valkoisen pöydän ääressä syömässsä täysjyväistä pähkinä leipää. Sen leivän suurenmoinen maukkauskaan ei laimenna tunnettani. Teen silti vielä yhden leivän. Kokeilen myös kahvia. Cafissimo kahvi laitteesta painamani tupla espresso laktoosttomalla maidolla maistuu taivaalliselta. Se laimentaa hieman. Onko tämä vain tyyntä myrskyn edellä? Niin toivon. Voiko äiti tuntea itseään tarpeettomammaksi? Banzat ovat päiväkodissa ja minulle päivän koho kohta on hakea heidät sieltä. Kaipasin pitkään omaa aikaa, nyt kun minulla sitä on, en enä osaa käyttää sitä. Teen asioita, joita himoitsin. Käyn lenkillä, luen ja kirjoitan, järjestelen opiskelupaikkaani. Mutta Banzat ovat kokoajan mielessäni. Haluaisin sittenkin mennä aamulla puistoon heidän kanssaan. Se oli minun elämäni vajaan vuoden. Nyt suuren muutoksen edessä, odotan omaa elämääni saapuvaksi kuin marmorikuuulaa keiloja kaatamaan. Nuo keilat ovat aivo nystyrötäni, jotka kasvavat ja pullistuvat kiertelemään erilaisia tarpeettomia ajatuskehiä. Aikaa, aikaaa, aikaa. Nyt minulla on sitä. Vihdoinkin.

Olen onnellinen.
Kirjoitan myöhemmin lisää kaikesta tapahtuneesta.
Lyhykäisyydessään: Banzotien päiväkoti on mahtava, ja ne tykkäävät olla siellä.
Tein hyvän pääsykokeen vanhaan musiikkiin <3 en jännittänyt yhtään <3<3<3
Syksy, vapaus, musiikki, saksan kieli <3<3<3
Rakkaus, Rakkaus, rakkaus!!!!!!<3<3<3

Rakastan mun miestä ja lapsia yli kaiken!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!Niin paljon etten voi käsittäää!!!!!!!!!!!!!!!!!
Sydän pakahtuu!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

pelko on aina pahempaa kuin se mitä pelkää

Yritys harjoitella. kurkusta tuli pelkkää pihinää. Matalia jazz balladeja jaksan laulaa omalla piano säestyksellä. Muuhun olen liian masentunut. Ilo harjoitella on kadonnut samoihin aikoihin kun siitepölyt kaikkosivat keveäisestä hengitysilmasta. Ilo elämään on onneksi tallella. Olen melankolisen iloinen. Odotan muutosta, kun Enkeli ja Leijona menevät sinne lastenhoiva laitokseen, siis suomeksi lasten tarhaan. Odotan myös uutisia mieheni stipendistä ja palkinnosta, kaikki on vähän auki. Jäämmekö tänne ensi vuodeksi? Tuleeko yllättävä muutos? Pääsenkö yliopistoon ja laulanko enää ikinä? Millä täytän elämäni kun panzat menvät päiväkotiin? Miltä se tuntuu, meneekö kaikki hyvin? Selviämmekö taloudellisesti?  Paljon kysymyksiä. Syksy saapuu. Uusi elämä saapuu minulle ja Enkelille ja Leijonalle.
En malta odottaa, mutta olen samalla pelokas. Aivan turhaa, pelko on aina pahempaa kuin se mitä pelkää.

haavekuvat olivat niin hurmaavia

Suhteeni oopperaan on kuin pahimman luokan rakkaus suhde. Olen pettynyt, petetty, loukattu. Minusta ei ikinä tule oopperalaulajaa. Voinko ikinä työskennellä oopperan parissa. Nyt sen kuunteleminenkin sattuu vaikka samalla ymmärrän, että vielä rakastan kyseistä taiteenlajia. Lauloin kymmenen vuotta, tein sen minkä minun käsissäni oli oppiakseni oikeaksi laulajaksi. Opin paljon, hyödyllisiä asioita myös omaan ihmisyyteeni. Mutta itse laulamisen laji on minulle liian vaativa. Minun täytyy haudata intohimoni. Ihan kuin hautasin edellisen rakkaus suhteeni. Se on kivulias tie, mutta menen eteenpäin ja löydän vielä paljon parempaa ja kaikki opiskelemani tulee hyötyyn jossakin muussa myöhemmin.

Voinko enemmän  tuntea suloista ristiriitaa kuin nytkin kuunnellessani Walkyyriaa. Rakasatan sitä niin kovin ja olen onnellinen siitä rakkaudesta, samalla tunnen surullista häpeää siitä, etten onnistunut pitkäjänteisessä työssäni ääneni kanssa. Minusta ei ole siihen. En tule ikinä laulamaan tuota rolia, suuntaan energiani nyt muualle.

Cupidon hautaaminen tasan kolme vuotta sitten, oli yksi elämäni haasteellisempia mutta sen ansiosta olen saanut nyt tämän mitä minulla on. Annoin kaikkeni Cubidolle, halusin että se onnistuu, aivan kuin laulaminenkin. Minulla oli unelma, ihanne ja sen oli toteuduttava. Ei hinnalla millä hyvänsä,  mutta irti en osannut päästää kummastakaan ajoissa, vaikka merkkejä epäonnistumisessa molemmissa oli nähtävissä alkumetreiltä saakka. Pidin kiinni mielikuvitukseni haavekuvasta. Samalla estin onnen itseltäni, jaj jatkoin omaa satuttamistani.Ehkä tiedostamattani rankaisin itseäni jostakin?

Tavoittelin myös ymmrräystä, jota minulla ei ollut. Nyt on. Voin sanoa olevani monella tapaa viisastunut. Cupido oli minun suuri kivulias rakkauteni, nykyinen on niin paljon suurempi, koska se on tosi. Cupido oli puoliksi fantasiaa, mielikuvitustani. Samoin kuin laulajan urani. Todellisuus ja haavekuvat olivat niin kaukana toisistaan. Mutta haavekuvat olivat niin hurmaavia, että se auttoi jaksamaan niinkin kauan kuin kymmenen vuotta. Aivan kuten suhteeni Cubidoonkin.

Taaperot ovat kovin sinnikäitä tahdossaan

Usein pää tuntuu yhtä tyjältä kuin tietokoneruudulla edessäni katsova valkoinen paperi. se johtuu kellon ajasta, täydestä ja työläästä, kimmaltavien hetkien täyteisestä päivästä, joka juuri on ohi kun istadan tähän universumin ääreen.

Leijona itkee vielä, itkee vaan, mutta ei pääse sängystään pois. Taaperot ovat kovin sinnikäitä tahdossaan, vähintäänkin luulisi, että on kurkku auki huudon desibelin määrästä. Nyt kysymys oli tietokoneesta ja sillä leikkimisestä. Enkeli leikki sillä ensi ja kun leijona alkoi vaatia sitä itselleen laitoimme molemmat viikarit nukkumaan. Väärä ajoitus, seurasi puolentunnin huuto itku. En tiedä uskallanko siirtää riiviömme pinnasängyn mallisista matkasängyistämme tavallisiin sänkyihin. Ystäväni postasi statuksessaan kolmen tunnin sänkyyntaluttelu maratonista vaihdon yhteydessä. kahden kanssa sellainen tuntuisi vähän hankalalta ilta leikiltä.

Töllainen itkurupeama on tosin meille harvinaista. Useimmiten mun kullanmurut nukahtaa helposti. laitan ne vaan tarpeeksi väsyneinä sänkyyn. mut nyt täytyy varmaan tämä kirjoittaminen sittenkin jättää tähän...

Perkeleen kasvaimet jotka kihisivät ulos imurista, vihaan niitä, ne pilasivat tämän päiväni, tapan ne kaikki!

  Pelkään katkeruutta joka käärmeenä kiemurtelee korvan takaa.

 Joskus täytynee hyväksyä, että ei ole paljoa sanottavaa.

Ei ollut etteikö minulla olisi ollut mahdollisuuksia, 

Ne mahdollisuudet vaan eivät olleet juuri minulle.

Kateus mene pois minusta. Haluan olla onnellinen. 

Tämän kivisen tien takana on paratiisi. Niin luin, ja nytkin voisin olla onnellinen, mutta en ole.

Perkeleen kasvaimet jotka kihisivät ulos imurista, vihaan niitä, ne pilasivat tämän päiväni, tapan ne kaikki!

Toisten todellisuuteen ei onneksi (ja suruksi) pääse!

miksi ei ole mitään sanottavaa?

Pitäiskö vaan kirjoittaa niin kauan että lukko aukeaisi.
vai olenko tyhjä taulu, uutta vailla?

vai olenko vain pienten lasten äiti, mieli täynnä käytännön asioita, syvemmät asiat blogattu jonnekkin alitajuntaan hautomaan?

tovoisin niin , että saisin ajatukseni takaisin, jos sitten melankoliankin, minkä tahansa, mutta ei tätä tyhjäpäisyyttä.

missä minun ajatukseni ovat?

Silloin kun Nasu ja Nuuskamuikkunen olivat kylvyssä ja kuulin kuinka Enkeli ja Leijona juttelivat niille iloisena omaa Bulgarian murrettaan. Olimme kaikki kylpyhuoneessa, myös Lounatuuli, se hetki piirtyy mieleeni ikuisena onnen ilmentymänä.

Sinun todellisuutesi voi myös olla minun todellisuuteni

Ikuna verhon raosta kajastaa vielä valo. Banzotat nukkuvat jo. Luin artikkelin tutusta teoriasta, jonka mukaan katsomme kaikkea omien silmälasiemme kautta. Ihmiset eivät elä samassa todellisuudessa. Sinun todellisuutesi ei ole minun todellisuuteni.  Sain siitä jotain uutta. Sain ihanan rohkaisun jaksaa kantaa omaa todellisuuttani. Antaa itselleni oikeuden siihen. Sain myös sanoja minuun hiljattain puhjenneelle viisaudelle. En enää arvostele muita ja muiden elämää kuten tein joskus viisi vuotta sitten. Sellainen tuntuu todella tyhmältä. Se, että toiset elävät omaa elämäänsä on minun mielelleni nykyisin itsestään selvyys...

Silti voi olla vaikea antaa oman kumppanisa elää juuri omalla tavallaan, koska kyse on lähi ihmisestä, jonka elämä vaikuttaa kiinteästi omaani. Elämät pitäisi soljua luontevasti yhteen, jottei tarvitsisi käyttää energiaansa tyytymättömyytensä ilmaisemiseen. Missään suhteessa ei varmaankaan voi välttyä jatkuvalta yhteentörmäykseltä, koska kysymyksessä on kaksi eri ihmistä ja se on juuri se rikkaus. Ehkä tyytymättömyyden ilmaisu ei niinkään ole se ongelma kuin se, että täytyy muistaa myös ilmaista niitä asioita joista tykkää. Erityisesti nostan hattua itselleni tästä oivalluksesta, joka juuri päähäni istahti.

Palaan ensimmäiseen kappaleeseen, edellisen voi lukea välihuomautuksena joka sai alkunsa elämän kumppanini astumisesta läheisyyteeni hurmaavana ja ärsyttävänä, kuten usein. Kuinka voisinkaan kestää hänen boheemin ja leväperäisen luonteensa. Itsekin olen sellainen, mutta koska olen hänen kanssaan suhteessa, en pysty elämään luonteeni mukaisesti. Tässä suhteessa minun pitää hmmm... kantaa vastuu Banzotien hoidosta ja pienten ihmisten vaatimista arkirutiineista. Se on luonteeni vastaista, mutta äitiys on luonnollista, joten voisiko nämä kaksi asiaa jotenkin lähestyä toisiaan? Ehkä aikataulu äitiys ei ole minun juttuni, mutta äitiys on. Taidankin vastaisuudessa ottaa mallia Meksikolaisesta, espanjalaisesta, kreikkalaisesta ja hollantilaisesta äitiydestä ja antaa siihen siveltimellä oman värini. Minun lapseni, minun kaaottinen järjestykseni. Ei se ole pahasta. Se on ihanaa!

 Samat puolet syväkatseisessa paremmassa puoliskossani sekä ärsyttävät että viehättävät minua. Ehkä rakastuin itseni kaltaiseen, jolta saan syvää ymmärrystä. Banzotien myötä meistä tuli työkavereita. Sitten joudunkin miettimään haluaisinko olla itseni yhteistyökumppani. Minä haluaisin olla se ärsyttävä ja hurmaava. Se on minun roolini. Olen valinnallani laittanut itseni tilanteeseen, jossa minun tulee uudelleen tarkastaa roolini. Minun on pakko löytää uusia minulle ominaisia tapoja olla olemassa. Sellaisia, jotka resonoivat rakkaani kanssa niin että suoriudumme loisteliaasti Banzotien maailmaan saattamisesta.

Häntä en voi muuttaa, mutta voin muutta itseäni jatkuvasti. Tämä on myös hatunnoston arvoinen oivallus. Olen onnellinen siitä, että minulla on perhe. Perhekin on muuttuva olotila. Banzotat kehittyessään tuovat päivittäin uusia muuttujia. Parisuhteemme, me kaksi itseämme etsivää aikuista muutumme. Päivittäin kaikki muuttuu. Muutos on ainoa pysyvä olotila. Mietin pitäisikö hatunnostot poistaa, ne ovat vähän korneja. Korni voi olla myös hauska. Hauskuus ei ole paha asia. Rakkaus on suuri asia. Sinun todellisuutesi voi myös olla minun todellisuuteni. Hatun nosto.

Lopuksi esitän istelleni erään kysymyksen. Mistä minun tulisi luopua, jotta antaisin tilaa jollekin uudelle joka toisi uusia resonaatioita? Tämä on suora lainaus eräästä artikkelista johon eilen kiinnyin, mutta joka muutti muotoaan kesken sitä lukiessani. Sen kirjoittaja poisti kohdan, josta juuri eniten pidin. Harmistuin niin että muutin ihastukseni vihastukseksi. Tänään huomasin siinä olevan edelleen jotain hyvää. Pitemmittä puheitta : What misguided visions of yourself do you hold? What constraints have you placed around yourself to impede your own evolution? What must you let go of to become who you might be?

Viisaita kysymyksiä ja vastaus on huulillani. Se on laulaminen ammattimielessä. Se on sairauteni, illuusioni, todellisuuden pakopaikkani. Mihin haluan käyttää aikani, loppuelämäni ei ole todellisuuden pakoileminen vaan sen kohtaaminen. En kadu aikaa jonka olen siihen käyttänyt. Se on arvokasta, en vaihtaisi niitä päiviä. Nyt on vain aika jollekin muulle. Aamen. Olen sen sanonut.

Voimme nähdä kuinka kylpyvesi kirkkaan helmeilevänä vaahtoaa spiraalissa ennen kuin valuu päämääräänsä

Jokaisena aurikoisena tai sumuisen sateisena aamuna, vaikka sen kuinka haluaisimme eliminoida mielestämme, näemme jotain uutta. Päivät eivät toista samanlaisena itseään. Voimme myös nähdä asiat eritavoin. Voimme nähdä kuinka kylpyvesi kirkkaan helmeilevänä vaahtoaa spiraalissa ennen kuin valuu päämääräänsä viemäristä alas tai kuinka auringon säteet kajastuvat ikkunaruudusta verhojen läpi tehden uudenlaisen varjon lattiaan.
Jokapäivä voimme myös avautua eritavoin läheisillemme, voimme tavata uuden ystävän ja kertoa pienen uuden salaisuuden ja katsoa sen vaikutuksia ihmissuhteeseen. Toisinaan ihmiset eivät avaudu, vaikka yrittäisit mitä, ehkä silloin on hyvä avata vähän itseään. Toiset ihmiset taas ovat appoisellaan auki jatkuvasti. Onko suljettu ihminen aina varuillaan? Vai eikö hän vain osaa avata itseään? Toisaalta, osaako avonainen ihminen sulkea itsensä?

Uusi tukka, uusi alku

Tämän päivän vapahtajani, ehkä koko kuukauden, oli eräs nainen, joka ei turissut sanaakaan englantia, Mutta teki työnsä hyvin, jopa luovasti. Olen uusi ihminen. Miten se voikaan olla mahdollista. Mutta niin se vain on, se vaikuttaa. Kerran vuodessa kun käy, nii voi vähän maksaakin. Jopa näillä leveyksillä sain pulittaa siitä yli kahdeksankymmentä euroa. Nyt olen rahaton, mutta onneksi minulla on aviomies.  Kyllä valitettavasti pitää sanoa, että useimmat ihmiset ovat pinnallisia. Vaikka kuinka olisi tarkka korva, saattaa ulkoinen kauneus pyyhkiä alleen muutaman virheen, josta muuten tulisi kynnys kysymys. Eli nyt olen uusi ja kaunis. Kotiäitiyden hönöttävä vaikutus on pyyhitty pois, ainakin suurin osa siitä. Ehkä osa vielä tuossa vatsan seudulla kukoistaa, mutta ihan totta: kunnon moderni leikkaus ja ihana väri ja olen taas nuori ja dynaaminen. Askel energisempään elämään ja myös suurempaan energiaan laulussa. Kummasti myös jonkun korppikotkan sanatkin tuntuvat jo menneen talven lumilta. Sulaneet pois, mikä upea vanha kielikuva. Aivan sama mihin hiljainen mietintäni päättyy, ainakin minulla on upeat hiukset ja olen pikkuhiljaa taas löytämässä itseäni. Löydä karaktäärisi sanoi minun parempi puolisokoni. Olen vahva persoona mutta liian usein flegmaattinen ja varsinkin hyvin ailahteleva. Vahvuuteni voi yhtäkkiä muuttu avuttomuudeksi. En ymmärrä usein itsekkään miksi olen niin avuton monissa asioissa. Kunpa se vosi muuttua. hmh, kotiäityiden velvoittett kutsuvat ja töytyy jo mennä huiskuun ja nukkumaan. Mielelläni kirjoittaisin vielä ja sukeltaisin syvemmälle tämänhetkiseen tilaani. Ehkä palaan vielä tänään...

Kohtele isteäsi niin kuin kohtelisit ystävääsi

Yritin antautua toisten ihmisten tarpeille päästäkseni pääsykostressin aihuttamasta kivusta. Se auttoi, mutta väsyin. Nyt ääneni on väsynyt, en pysty laulamaan. Olen myös hämmentynyt saamastani palautteesta. Jotain kummallista tapahtui. Sain myös tänään paljon palautetta omalta rakkaaltani. Hän muunmuassa sanoi, ettei näe minua oopperalaulajana. Se ei ole karaktäärini. Hän sanoi, että jos olisin tilanteessa, että joutuisin laulamaan monta ooperaa samaa aikaa, tulisin hulluksi. Voi olla, että hän on oikeassa. En kykene käsittelemään stressiä. Ehkä yksi syy joksi aloin laulamaan aikoinaaan oli se, että laulaminen auttoi minun stressin sietämisessä. Hengitykseen kseskittyminen, musiikin opettelu. Se on kuin meditoimista. ajattelin , etä laulamisen avulla pystyn käsittelemään stressiä. laulamisessa on vain niin paljon kamalia puolia, kun se on ammatti. Ensinnäkin, siitä ei ikinä pääse eroon. Se on aina mukana. Oma kroppa on valjastettu instrumentiksi, vanhan taidelajin tarpeisiin. Tekniikkaa voi parhaimmillaan miettiä vuorokauden ympäri, nukkuessa, puhuessa, istuessa, se on aivan hullua. Yksi huono puoli on, että sitä ei voi tehdä kokoaikaa.Voi laulaa tosissaan vain muutaman tunnin päivässä ja loppuajan pitäisi olla varovainen, ettei väsytä ääntä liikaa. Niin monet asiat voivat vaikuttaa siihen, että ääni on väsynyt seuraavana päivänä.

Toinen palaute jonka sain oli se, että energia tasoni laulaessa on alhainen. Johtuiko se kenties tämän päiväisestä väsymyksestäni vai onko yleisestikin tilanne tämä? Tällähetkellä taitaa olla. Kyllä flegmaattinen laulaja on kummallinen näky. Enmmänkin rokkilavoilla tavattu ja vähemmän sielläkään. Laulaessa täytyy antaa energiaa, ja silloin pitää olla energiaa jota antaa. Ehkä olen ylipäänsä aika flegmaattinen nyt elämässäni. Kaikessa muussa paitsi lasteni kanssa olemisessa. Annan heille kaiken energiani ja niin tuleekin olla. Niin kai tuleekin olla, varsinkin nyt kun olen kotiäitinä. Jos suhteeni laulamiseen on kovin ristiriitainen niin en kai voi esiintymistilanteessakaan olla ristiriitainen. Järki ja tunne on ristiriidassa. Kaikki jo laulamiseen käytetty aika tuntuu hukkaan heitetyltä. Toisaalta eihän se sitä ole, koska kaikki mukavat asiat elämässäni ovat tulleet sen ansiosta. Se on minulle luontaista. Tunnepuoli minussa rakastaa laulamista. Äly, jos sitä jokunen hippu vielä on jäljellä, pitää sitä ajan haaskauksena, elämä tulisi käyttää johonkin hyödyllisempään, kuten tieteeseen.
Totean siis, että olen turhan flegmaattinen ollakseni laulaja juuri nyt, kuinka nopeasti tällainen asia voi muuttua, voiko pääsykoetilanteeseen kerääntyä enemmän energiaa? Vai onko kyse vain siitä, että jännittäessäni patoan energian sisälleni enkä osaa päästää sitä ulos?

Oma instrumenttini tuntuu hirveän raskaalta kantaa. Intonaatio ongelmani johtuvat pääasiallisesti siitä. Matalan energian päivänä en jaksa kantaa fraasia loppuun. Enkä muutenkaan jaksa äänen tuoton päälle vielä käyttää suunlihakisia tarpeeksi, jotta ääni saisi selkeämmän muodon tulla ulos. Kuinka nopeasti tämä voi muuttua? Toki minun täytyy myös harjoiltella melodioita vielä kerran hiljaa pianon kanssa, jotta kaikki sävelet tulevat vasrmasti puhtaasti ja oikein.

Erään positiivisen asian huomasin tänään esiintyessäni tänään tuolle kamalalle kotkalle. Hallitsin jännityksen täysin. Minkäänlaisia tärinäreaktioita ei tullut. Hah, tällätasolla tämä on tietenkin jo vähän naurettavaa laskea saavutukseksi. Mutta kuitenkin, jännitys pilleriä tuskin enään tarvitsen. toisessa biisissä tuli hieman jännitystä, mutta se johtui enemmänkin siitä, että en ollut harjotellut sitä pianistin kanssa useaan vuoteen ja yhtäkkiä varoittamatta se piti laulaa ulkoa pianistin kanssa.

Hauska tilanne sinäänsä ja hyvä, että pääsin edes laulamaan, vaikkakin flegmaattisesti ja ilman tarinaa, mutta ulos on nyt kuitenkin tullut jotakin, jota ei tarvaits ensi kerralla enää ulostaa. Olisiko vihdoin aika ilmaista laululla jotain positiivista. Tämä teksti on kyllä hirtehisen hauskaa, kun ajattelee, että on kyse ammatti opiskelijasta. Tuntuu, etten ota itseäni kovin vakavatsi tai sitten olen vain niin kaukana tuosta tyypistä kuka laulajan pitäisi olla. Mitä ihmettä minu pitäisi tehdä laulamisen kanssa? Lopettaakko ja vapautua kamalasta taakasta pääässä pyörivistä biiseistä ja kokoajan läsnäolevasta tekniikasta. Kuinka kauan suruaika mahtaisikaan kestää ja pystyisinkö siihen oikeastaan? koko ajatuskin laulamisen lopettamisesta alkaa itkettää. Miksi ihmeessä se on niin kamalan tunnepitoinen asia? Sekin on yksi asia, josta pitäisi päästä roon jos aikoisi oikeasti laulaa ammatikseen. Tuntuu, että laulajan elämä on kipua kivun jälkeen. Mieleeni kiirii jatkuvasti tuo erään joogatunnin sanoma, mikään ei tulisi tehdä kipeää, ethän halua satuttaa itseäsi. kaiken tulisi olla helppoa. Sitten on tällainen asia, josaa sattuu teki sitten kuinka tahansa. Laulamisen lopettaminen on varmasti yhtä kivuliasta kuin pitkän parisuhteen lopettaminen. Sitten tulee tilalle uusia asioita varmasti joku yhtä ihanakin. Maailma on täynnä ihania asioita. Olisiko aika kokeilla jotain muuta? Heittää kirves kehään ja lentää tuntemattomaan. Ihan tyhjää ei jalkojen alla kuitenkaan olisi koska on tämä ihana perhe. Ehkä sitten pikkuhiljaa löytyisi joku uusi kiinnostuksen kohde, josta vois tehdä ammatinkin. Opiskella vielä seuraavat 4 vuotta. Se liene joaktapauksessa edessä, myös laulamisessa. Mitä siis tehdä? Mitä tehdä? Mistä saisin neuvon tähän? olen hiljaa ja etsin vastausta. kuten toinen opettajani sanoi. Kuuntele miltä sinusta tuntuu. Ole hiljaa ja etsi vastausta. Todella hyvä ja ihana neuvo. Vaikka laulajia ei pidetä useinkaan kovin älykkäinä, jotkut heistä ovat jopa älykkäitä, mutta eritoten viisaita. Kuten tämä toinen opettaja, kutsuisinkohan häntä vaikka.. ääh hänen nimensä ei oel vielä muodostunut, koska, en tunnne häntä vielä tarpeeksi. Hän on arvoituksellinen, suuri ihminen.

Että kyllä mä haluaisin jatkaa, jos se vaan jotenkin onnistuu. Ei ole kauaa yrittää vielä kolme viikkoa. Nyt en tiedä miten, en tiedä kuinka. Mutta ehkä huomenna jo tiedän tai viimeistään sitten kun ääni palaa takaisin. Se kertoo kyllä mitä haluaa vai haluaako se. hkä se tänään jo tunnisti tuon korppikotkan ovensuulta ja kertoi sille flegmaattisuudellaan, että sulle en halua antautua, en anna, en tule.

Itsekidutus tulee kuitenkin karsia minimiin. ja kokonaan pois. enhän halua satuttaa itseäni, enkä ketään muutakaan.

Kohtele itseäsi niin kuin kohtelisit ystävääsi, se on myös hyvä neuvo. Kohtele lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, ei välttämättä.

Pakkomielle

Taas se alkaa. Obsessio. kappaleet pyörii päässä edes takaisin. Pelko äänen puolesta, milloin laulaa liikaa ja liian innokkaasti. Onneksi osaan vuosi vuodelta paremmin kontrolloida sitä mitä ääneni kestää. loppujen lopuksi hyvin vähän ääneen laulamista. On parempi harjoitella oktaavia alempaa kaikkea. levätä levätä levätä. Laulaminen on hirmu raskasta tällaisella äänikapasiteetilla ja kunnon treeni päivässä vie suuren osan energiasta. huomenna aamulla tapaan uuden opettajan. Olen siitä onnellinen ja yritän vaimentaa päässäni kiertävän obsession, joka enää hiljaisesti visertää, etten pystyisi ja kykenisi. Itsetuntoni on noussut huimasti. Kiitos uuden opettajani, lasteni ja mieheni. Ulkomaailmaa ei kannata niin paljon kuunnella. niille minä en kuitenkaan merkitse. He ovat pääosin täynnä omaa elämäänsä ja kaikki kommentit tulevat suhteessa siihen.

Pääsykokeet vaikuttaa kiakkeen.Eritoten lähimpiin ihmissuhteisiini. Stressi on ylitsevuotavaa. Yritän pitää sen itselläni, siksi esimerkiksi puran sitä tänne blogiin Stressi ei lähde laulamalla. Se ei lähde lenkkeilemällä, se ei lähde käymällä laulutunnilla. Todellisia vapaa hetkiä ovat ehkä ne kun itse opettaa. Silloin keskittyy täysillä toiseen ja voi unohtaa itsensä. Opettaminen on ihanaa, samoin kuin musiikkitunnin pitäminen lapsille.

Mistä saisinkaan lisää oppilaita? Tämä on toive universumille: tahdon lisää lauluoppilaita!

Toki myös omat lapset vievät ajatukset pois itsestä, mutta kaksosten kanssa on toisella tavalla stressaavaa. He vaativat niin paljon läsnäoloa.

En tiedä haluaako tällaista stressikirjoitusta kukaan lukea. Lisäänkö universumiin stressiä kirjoittamalla tällaista?

Toisaalta ehkä joku vastaavassa tilanteessa oelva voi saada tästä lohtuakin, en tiedä.

Tässä tilanteessa kuitenkin ollaan ja toivon, ettei minun ikinä tavitse enään koskaan tämän jälkeen pyrkiä mihinkään. Mutta sehän ei tietenkään ole mahdollista. Vai olisiko sittenkin? Onhan pyrkiminen tavallaan myös jännää ja hauskaa. Saa ottaa itsestään mittaa! Mihin kykenee nyt? tulokset eivät vaan ole minulla ollet kovin hyviä. Tavoitteeni ovat aina liian suuret. Ja sitten petyn kun en niitä saavuta. Suomennus tästä: Kappaleet mitä laulan ovat olleet liian vaikeita. Ovatko ne nyt liian vaikeita? Vastaa rehellisesti MM. ovatko ne nyt liian vaikeita?

Vastausta ei kuulu, koska en sitä tiedä.

Tämä tästä kirjoittamisesta tältä erää. Alan valmistautua unipuuhiin.

Hali sinulle, joka luit tämän!

PRACTISING WITHOUT A TEACHER IS LIKE LIVING WITHOUT A MIRROR. I HAVE DONE BOTH NOW HALF A YEAR. FINALLY GOT THE MIRROR FOR MY VOICE AND  STILL WAiTING THE TEACHER FOR MY APPEARANCE, OR HOW IT NOW WENT ANYWAY. MM is terrified of happines with her new teacher and looking foward to sing everyday again. And is enjoying also to share the secrets of this great happines with her student(s).

What i truly want to do is to be a writer. Now i am a singing teacher, and  when i can start to make my money with that i will start to do what i desire the most!

vartaloni

Makaan vaahdottomassa kylvyssä ja katselen veden alle. Siellä on jonkinlainen ihon värinen möhkäle. Löysää lihaa, raskaus arpia ja keisarinlekkaus haava. Inhoan sitä, mutta miten kuvittelinkaan voivani saada aikaan uuden elämän antamatta mitään itsestäni? Ennen raskautta nautin vartalostani joka päivä. Vatsani oli hoikka ja usein aamulla nautin nälän tunteesta ja hoikan vatsani esittelystä kumppanilleni. Vähän tyhmiä juttuja, mutta tuntuu, että niihin ei ole paluuta. Vatsani on ruma, eikä siitä muutu vaikka tekisin sata vatsalihasta päivässä. Vaikka karppaisin ikuisuuden, löysä liha ei siitä lähde. Iho ei muutu, keisarinleikkaus arpi ei lähde. Näen kyllä kauniita äitejä ja katselen salaa heidän vatsojaan, on pieniäkin vatsoja, mutta heillä ei olekaan kaksosia. Muistan kun nuorempana uimahallissa katsoin inhoten keski ikäisen laihan naisen roikkuvaa vatsaa. Se oli synnyttänyt se vatsa. Se oli minun vatsani. Kuinka päästä sinuiksi uuden vartaloni kanssa? Tässä ei auta neljä vuotta itseä nuorempi mies, jonka kropassa ei tietenkään ole tapahtunut mitään muutosta. Hieman vain isyyden tuomaa karismaa. On se vähän väärin. Taidan olla aika monessa asiassa kateellinen miehille.

Mikä neuvoksi? Ehkä pitää vaan mennä tekemään niitä vatsalihaksia..

äitiys on kamalaa

Taas ollaan kipeenä. Leijona karjuu kuin leijona  saadessaan hengitysvaikeuksia tavallisesta yskästä. Minä ja ärripurri olemme myös kipeitä ja kuoleman väsyneitä jatkuvasta valvomisesta ja sylissäpitämisestä. Nyt ne nukkuvat, mutta yritä sitten itse nukkua, kun toinen pieni ja suloinen yskii niin kuin kuoleva mummo ja voihkii väliin. Minun sydämestä ottaa pahasti. Äitiys on kamalaa.

Leijonan tumma hiuspehko sen kuin kasvaa ja se muuttuu päivä päivältä suloisemmaksi. Olen niin rakastunut, että voin pitää sitä sylissä vaikka selkä tulisi kuinka kipeäksi, voin halaa ja rutistaa loputtomasti ja kertoa kuinka paljon rakastan. Kun se hymyilen, olen sulaa vahaa ja niin onnellinen, että valvomiset ja sydänsäryt unohtuvat salaman nopeasti. Se rakastaa palloja, kun menemme puistoon, se huomaa aina heti uudet pallot. Ei niinkään uusia lapsia, jotka ne pallot tuovat. Se on niin vahva luonne, että se vaan menee ja ottaa pallon, eikä sille oikein mitään voi. Sitten se on niin suloinen, että kaikki antaa sille luvan. Keine bropleme, muut äidit tai isät sanovat. Vähän nolona, mutta kuitenkin ylpeänä tarjoan heidän lapsilleen meidän palloja.

Eilen isä toi leijonakuningas pallon, hakunamatata pallon, molemmat poat nauroivat ääneen ja alkoivat heti leikkimään, sekä tappelemaan pallosta. Voiko maailmassa olla mitään ihanampaa kuin pallo? No äiti ja isä tietenkin. Hivelee sulotta itsetuntoa, että olen niin hirmuisen tärkeä noille ihanille pojille. Mutta samallla vastuu, joka siitä lankeaa varjona harteilleni raapii selkäydintäni. En pidä siitä yhtään. Rakkaus tuo suuren huolen ja muuttaa sydämen raskaaksi kuin rauta.

Olen astunut askeleen lähemmäksi tuota ihmistä joksi haluan tulla

Vilkuilen blogiani ja huomaan, että suuri muutos minussa on jo tapahtunut siitä kun aloitin blogin. Parisuhteemme voi paremmin, minä voin paremmin. Olemme kotiutuneet uuteen kaupunkiin, löytäneet ystäviä. Minä olen hyväksynyt, että haluan olla pojilleni kotiäitinä tämän vuoden. Haluan antaa sen lahjan ja haluan itse kasvattaa poikani. Kevät tuli ja se muutti paljon, koska pääsemme ulos paljon helpommin. Vienin reissun jälkeen olen saanut käydä jopa uimassa iltaisin. Se oli minun tapani kommunikoida. Olen ihan ylpeä siitä, se oli huomattavasti parempi tapa kuin juoda kännit tai pettää, mikä saattaisi olla entiselle minälleni ominaista. Huomenna minulla on toinen laulutunti uuden opettajani kanssa. Se on jännittävää, mutta yritän ottaa rauhallisemmin kuin ensimmäisen tunnin. Unelmat on mahdollista saavuttaa, jos niitä vain tarpeeksi haluaa.

Olen astunut askeleen lähemmäksi tuota ihmistä joksi haluan tulla, jonkalaista elämäni tarvitsee. Jaksan olla ystävällisempi ja läsnäolevampi. Ärripurri räjähtelee, mutta vähemän. Pari kertaa kuussa tappelemme oikein kunnolla. Kulttuurierot ovat todella valtavat, mutta aina voisin ystävystyä mieheni kanssa uudestaan. Lastemme takia on jokapäivä pakko löytää keino olla yhdessä ja rakastaa. Eikä se ole huono syy. Meillä on mahdollisuus olla todella kaunis ja onnellinen perhe.

Ajattelin tänään tänne tullessani, että poistaisin tämän blogin ja alkaisin kirjoittamaan uutta, koska olen muuttunut. :) Mutta ehkä noissa teksteissä on jokin arvo, ainakin minulle itselleni. Sieltä heijastuu se alun tunnelma, kun muutimme tänne tuntemattomaan ja olimme molemmat todella väsyneitä. Niitä voi olla hauska lukea vuoden päästä kun tilanne on taas aivan toinen. Rakennamme elämämme täällä nollasta ja nyt jo se on ihan mukavaa kolmessa kuukaudessa, mitä sitten vuoden päästä? Olen hyvin toiveikas :) Olemme olleet aika onnekkaita. Ainoa mikä voi pilata kaiken on meidän parisuhteemme, ja riitelymme, erilaisuutemme. Vieläkin mietin aika usein, että eroamme, että minkälaista olisi elämäni yksinhuoltajana Suomessa. Nyt juuri sellainnen ei kuitenkaan ole ajankohtaista.

Lapsistani olen todella ylpeä, he ovat aivan mainioita tapauksia. Olen onnistunut tuomaan tänne maailmaan jotain kaunista :) ja haluan myös pitää heidät kauniina enkä valita väärin. Siksi olen myös halunnut muuttua, ehkä ennen kaikkea siksi.

Olen siis saavuttanut jotain, mitkä ovat uusia unelmiani? Menevätkö unelmani uusiksi vai onko uudet vielä voimassa? Toivoisin, että voisin kirjoittaa kirjan minun ja ärripurrin suhteesta. Se kun on aika mielenkiintoinen kaikkinensa. Ennen kuin unohdan. Siinä kirjan nimi.Ainakin työ nimi... voisin aloittaa kirjan tänne blogspottiin., toiselle sivulle kuin tämä koska perspektiivi on eri kuin täällä ja kieli tulee olemaan erilaista kuin täällä. Tämä on päiväkirjamaista ja se tulee olemaan lyyrisempää. siinä on tämän päiväinen unelmani :)

Tämän lisäksi yritän pitää saavuttamani totena. Huomenna laulutunnilla ei enää paskat housussa vaan selkä suorassa omaa ääntä päästäen, kauniisti laulaen. ÄÄneni on sanut enemmän focusta. toivottavasti hän on samaa mieltä. Olin jo tosi hyvässä laulukunnossa, mutta sitten masennuin ja aloin röökaan. Tupakoin ehkä viikon verran ja nyt olen neljä päivää yrittänyt kasata ääntäni sen jälkeen. Eli toinen unelmani on pystyä laulajalta vaadittavaan itsekuriin. Olen jo todennut, että olen liian impulssiivinen ja kuriton ammattilaulajaksi. Voi siis olla, että opettaminen on kuitenkin minulle se oikeampi juttu. Mutta onhan mahdollisuus muuttua!!!! Mutta onko tarpeeksi halua muuttua tässä asiassa?  Voisin yrittää muuttua ainakin jonkin verran parempaan suuntaan. Eli säännölliset laulutunnit, säännöllinen harjoittelu. Ei röökaamista. Siinä on lähi tulevaisuuden tavoitteeni.

Minusta on tullut huomattavasti siistimpi ihminen. Siivoamisesta on tullut osa elämääni. Kiitos mieheni, joka on aktiivisesti musituttanut minua kaikesta sotkuisuudestani ja muistanut silti rakastaa minua välissä. Yksi unelmani liittyy kuitenkin parisuhteeseen. Haluaisin oikeasti alkaa nauttimaan siitä naisena. Mikä siihen auttaa? Sekö, että yritän saada mieheni nauttimaan mieheydestään...hmmm.. ? eikä se sukupuolikaan tässä todellakaan ole olennaista. Vaan haluaisin nauttia suhteestani seksuaalisesti. Sensuellisti. Pienistä lapsista huolimatta. Onko se mahdollista? Mikä siihen auttaa? Pienet asiat, hieronta öljyt, uudet alusvaatteet? Huolehtiminen omasta kropasta ja lantionpohja lihaksista.? Kannattaa varmaan ainakin yrittää. En tiedä pystyykö tähän asiaan hakemaan muutosta meditoimalla? :)

Okei, siinäpä ne tälläkertaa :) Pitää lopettaa tietokoneilu jotta niska ei aivan liikaa jumittuisi huomiseksi !

<3

Vinkkejä kaksosten äidille (1 vuotta, 4 kk): Meidän päivä

Päiväohjelma

Aamulla pojat heräävät 7.30. lämmitän maitopullot, he juovat ne sängyssä. nukun vielä hetken heidän huoneessa olevalla sohvalla. juttelen mukavia, tätätätt

Nostan heidät sohvalle luon heille kirjoja ja laulan lauluja. He osoittavat kirjassa possua ja hevosta ja alkavat tanssia. Äidin täytyy laulaa hevosen kohdalla ihahhaa laulu ja possun kohdalla pienet porsahat ne lystikkäitä on.

Vaihdan vaipat.

Keitän puuron. Kaurapuuroa mansikoita ja jogurttia nam. Joskus pojat evät suostu syämään jos eivät saa itse syödä. Otan rauhallisest. Annan heidän sotkea. Silloin syödään pitkään ja lopuksi siivoan lattian ja syöttötuolit ja pojat. teletapit tietokoneelta auttavat usein ruokailuhetkeä.

Aamupalaksi käy myös kananmunat.

Jos olen oikein väsynyt laitan televsioon leijonakuninkaan pyärimään. Se rauhoittaa pojat. Muuten annan heidän vain leikkiä ja leikin mukana tai siivoan keittiötä.

Ensimmäisten itkujen saapuessa nostan pojat sänkyyn. päiväunien aika. Pojat tykkäävät olla omassa sängyssään. He juttelevat keskenään ja naureskelevat ja leikkivät tyynyillä, kunnes nukahtavat. Toinen saattaa kakata, jolloin vaihdan vaipat.

Kun pojat nukkuvat laitan jotain ruokaa tulelle. tänään laitoin vihannekset ja lihan kiehumaan ja rnaskalaiset uuniin.

Meidän perus ruokiin kuuluu kalapuikot, pestopasta, pasta polognese, lasange, kana ja riisi, keitetyt porkkanat, itsetehty pizza. peruna.

Hieman aikaa itselle, ellei koti ole kovin sekainen, koska silloin täytyy siivota. Laulan, joogaan tms.

Pojat heräävät. He syövät.

Valmistaudutaan ulos lähtöön.

Vaihdan vaipat, puen sisävaatteet ja kengät.valmistaudun itse. Puen loput vaatteet pojille ja vien rattaat ulos.

vien pojat rattaisiin, he itkevät, mutta rauhoittuvat pian rattaissa. menemme lähi puistoon. olen päivällä jo hakkinut meille seuraa tai sitten vaan toivon, että puistossa on muitakin.

Leikimme puistossamahdollisimman kauan. Usein enintään tunnin, kunnes toinen alkaa ilmaista halua kotiin lähtöön.

Tulemme kotiin, pesen kädet ja annan banaanit käteen ja lämmintä mehua. usei ulkona olon jälkeen he leikkivät rauhassa kunnes ovat väsyneitä ja nostan heidät toisille unille sänkyyn. Joskus annan heidän huutaa ja itkeä sängyssä kunnes nukahtavat. Vaipan vaihdan silloin kun se näyttää isolta tai kun tulee kakka.

Riippuen siitä mihin aikaan pojat heräävät syötän heille puuron ja menemme kylpyyn. Kylvyssä olemme mahdollisimman kauan. Kun toinen haluaa tulla pois kuivaan hänet pesukoneen päällä ja sitten toisen.

Ilta puuro tai joku ruoka josta pojat tykkäävät kuten pasta bologneese on todella tärkeä. Koska muuten pojat heräävät yöllä.

kyvyn ja ruoan jälkeen annan poikien leikkiä niin kauan kunnes he vaikuttavat väsyneiltä.Sitten teen maidot ja annan heidän juoda ne seisaaltaan kävellen tai sängyssä. Sitten menemme nukkumaan. laaitan pojat sänkyihinsä, luen heidän kanssaan kirjoja ja laulan unilaulua kunnes he nukahtavat. Jos nukahtaminen tuntuu vaikealta lakkaan vain puhumasta heille ja olen nukkuvinani suohvalla kunnes he nukahtavat.

Päivän aikana.

Halataan aina kun voidaan.

Otetaan syliin niin kauan kuin selkä kestää.

Opetellaan rajoja. Pojat ovat kaikista kiinnostuneimpia kielletyistä asioista ja kieltämään joutuu monta kertaa päivässä. Monta kertaa tunnissa.

Sannallistan asioita. Nyt harmittaa, nyt pelottaa, ujostuttaa.

Illalla olen hemmetin väsynyt.

en tiedä mihin juna menee, mitä tapahtuu. olen vain kyydissä ja välillä juoksen intuitioni perässä. niin.

Rakkauden sumuisen taivaan halki kuljen. olen sen ensimmäisellä puoliskolla. Vanhana ja kurttuisena vielä haluan kättäsi puristaa, ja olla sinun.  sinua rakastan, olen yksin, mutta sinun kanssasi. voin luottaa tukeesi, elämääsi rinnallani. yksin, mutta kuitenkin kaksin. neljästään, mutta kuitenkin yksin tai kolmistaan. yksin. rakkaudessa kaksiin. yksin. kaksin.

karkasin eilen elämääni wieniin. se oli ikimuistoista. uskalsin lähteä yksin upeaan kaupunkiin. olin niin väsynyt aamulla, että en voinut vastaanottaa omaa vastuutani annoin sen sinulle. Kun tulin illalla kotiin, halusit erota. nyt olemme taas sovussa. kotiäidin täytyy saada omaa aikaa. jos ei muuten. se täytyy ottaa.

älä ikinä nai säveltäjää. säveltäjä on aina täissä. jos nait, älä tee lapsia. sillä vaikka säveltäjä työskentelee kotona . ei se ikinä ole siellä henkisesti.

älä ikinä nai jalkapallo fania tai shakkirakastajaa. sillä ne ovat tyhmiä intoimoja kuin huumeet, jotka vivät kaiken ajan. jos nait. älä tee lapsia, sillä lapsen ruokkimisen sijaan he pelaavat shakkia tietokoneensa kanssa tai katsovat jakapalloa netistä. kokoajan. todellisuus pakoista. ahdistavaa.

nai paljon mutta käytä ehkäisyä. varsinkin jos nait edellämainittuja.

jos saat kaksoset eroa heti, koska muuten mietit eroa ainakin seuraavat 1, 4 vuotta joka päivä. toinen lapsi toiselle. niin on hyvä. myöhemmin heitä ei voi erottaa koska he rakastavat toisiaan.

jos muutat itävaltaan, käy lauantaisin kaupassa, sillä sunnuntaina kaupat ovat kiinni.

jos sinulla on mahdollisuus niin opiskele kaikki maailman kielet.

siinä muutama opetuksen sana.

jos kuitenkaan et ole tehnyt edellämainittuja ja olet minunkanssani samassa tilanteessa. elä täysillä sitä, sillä sinulla on vain yksi elämä. kohta olet vanha ja kurttuinen ja voit muistella kaikkea nauraen.

jos sinulla on mahdollisuus mennä wieniin niin mene. se on aivan upea.

upeampi kuin ikinä pystyin unelmoimaan.

olin pää pyärällä.

ymmyrkäisenä.

tärisin.

rakastuin.


jos sinulla on blogi, kirjoita sinne vain järkeviä asioita.

jos sinulla on kirjallinen lahja älä anna sen maatua ja kuolla, sillä se sen tekee.

jos haluat kuolla, elä vielä yksi päivä.

tee joka päivä jotain mikä pelottaa sinua, silloin voit päätyä samaan tilanteeseen kuin minä.

tämä on mahtavaa.

en tiedä mihin juna menee, mitä tapahtuu.

olen vain kyydissä ja välillä juoksen intuitioni perässä.

niin.

mene ja tiedä. elämä on ristiriitaista. minä olen. sinä olet, mutta välillämme on ero.suuri ero, mutta lähelle kurottavissa.

suutele minua. noin.

missä se tuntui?

se on tärkeää.

älä koskaan kirjoita tajunnan virtaa blogiisi.

kuka sitä muka lukisi?

rakasta jos voit.

elä jos voit.

kastele kukkia jos voit.

syö jos voit.

laula jos voit.

jos olen olemassa, elän, jos en ole olemassa olen kuollut, silloin en elä.

juuri nyt tämäkaikki tuntuu niin merkitykselliseltä.

vaikkei se ehkä ole.

mutta kuka sen merkityksen sanelee?

minä, nyt.

sekaisin vaaleista

 Olen
sekaisin vaaleista.
Oudot upeat energiat liikkeellä
kaikki muuttuu
maailma muuttuu, se on upeaa.

Se luo toivoa. Onko meillä sittenkin toivoa?

Ensi sunnuntaina on vaalit odotan niitä toivoen parasta. Upeaa miten joku ihminen on saanut tämän aikaiseksi. Pekka Haavisto. Vihreä homo sattaa olla Suomen uusi presidentti, mahtavaa!! Mikä tahansa on mahdollista! Maailma muuttuu!!!!!!!!!!!!!! Meillä on toivoa!!!!


Kuuntelen Saariahoa...http://www.youtube.com/watch?v=TrXaWt0UJ5Y
 Hän tekee niin upeaa musaa. Tätä kuuntelemalla vajoaa aivan kolmanteen ulottovuuteen. Ihmeellistä. Miksi käyttää huumeita kun voi kuunnella Saariahoa :) (ja mennä sekaisin vaaleista!) http://www.youtube.com/watch?v=4pFhD-F0d30

kliseiset oopperalaulajan mimimimit

Alku innostuksen häivyttyä huomaan käyväni täällä yhä harvemmin. Ehkä ei ole aikaa, koska olen oikeasti aloittanut harjoittelemisen ja meditoimisen ja joogaamisen lastenhoidon lomassa. Tunnen olevani vahvempi, virtaavampi. Voin jakaa itseäni muuallakin kuin anonyymissa blogissa. Toisaalta haluaisin kirjoitta jotain muuta kuin päiväkirjaa ja suunnittelen kirjallisemman tuotoksen aloitusta. Jotain jossa todellisuuden ja fiktion raja voisi rauhassa sekoittua ja voisin leikitellä sanoilla ja ajatuksilla.

http://www.youtube.com/watch?v=_ksFm2h6c7E kuuntelen tällä hetkellä tuota. Se on aivan upea. Olen taas tänään sitä mieltä , että miksi hukata aikaa miettimällä onko sopraano vai mezzo, kun voisi laulaa kaikkea muutakin ihanaa kuin oopperaa. Oivalsin uuden laulun opettajan tunnilla uusia tapoja harjoitella. Hän on aivan upea, mietin kuitenkin pitäisikö ottaa yhteyttä myös erääseen modernin musiikin taitaja laulajaan.Aion ottaa. Manjana. Huomenna.

Nyt äänessäni on tärkeää tulla tiiviimmäksi, saada enemmän focusta. Siihen auttaa i  ja e vokaalilla harjoittelu ja niin kliseiset oopperalaulajan mimimimit, joita en ole aikaisemmin halunnut tehdä. Olinhan mä tietenkin aivan paskat housussa kun menin sinne opettajan tunnille laulamaan. Ja uskon, ettei se saanut oikein todellista kuvaa äänestäni. Ihmeellistä on että kadotan kontaktin ala vartalooni kun jännitän. En ymmärrä miten se voi vieläkin tapahtua näin monen vuoden syvähengittelyn jälkeen.  Nyt on onneksi aikaa treenata. uskon, että pystyn jo itse aika paljon ja monelta puolelta treenata itseäni. Toki huippu opettaja olisi paras mahdollinen, mutta pakkohan sitä antaa itsensäkin sorkkia itseään laulajana, kun nyt kuitenkin laulun opettaja olen myös. Aion kyllä käydä myös tunneilla, niin paljon kuin mahdollista!

Tästä keväästä on tulossa aivan mahtava. Olen jo enemmän tottunut kotiäitiyteen ja oppinut jopa nauttimaankin siitä. Paljon. Onnelliset pikku pojat ovat aivan parasta seuraa! Ja parasta on se, että ärripurri antaa mulle omaa aikaa nyt. Käyn saksan kursseilla kaksi kertaa viikossa, tunneilla silloin kun niitä on ja harjoittelen joka päivä ja joogaan! Ihanaa elämää!Tunnen kuinka vartaloni ja mieleni vahvistuu ottamaan vastaan elämän haasteita ja haluan tehdä itsestäni yhä vahvemman ja vahvemman! Olen myös suuren rakkauden ympäröimänä! Rakastan yli kaiken lapsiani ja miestäni ja kotiani! Syksyn angstit olivat myös hirveätä yli väsymystä, josta olen nyt päässyt yli!

Itävaltaan tuli lunta.
Luunta.
Lunta.
Haikailen hieman lumisen talven tunnelmaa kotomaassa.
en paljon.
en kuitenkaan pajon.

ilma on ollut lämmin.
läämmin.
hauska kirmata ulkona puistossa.
haikailen hieman enemmän luontoa.
eläimiä.
hieman enemmän.
paljon paljon enemmän.

Tahtoisin antaa lapsilleni kokemuksen luonnosta.
Tahtoisin olla osa luontoa, asua vesiputouksen äärellä, jossa aurinko paistaisi ja lapset saisivat leikkiä ja tutustua maailman ihmeisiin omalla pihamaallaan.

Toisaalta tahtoisin yhä isompaan kaupunkiin, asfaltti viidakkoon.
 Ihmisten keskelle.
 Ihmisyyden keskelle.

Luonto ja ihmisyys. Ovatko ne ristiriidassa.
Suuressa.
ri
s ti riidas
sa.

Sydän.

on koko
nainen.

Ihailen suuresti ihmisiä, jotka voivat antaa omastaan helposti päivittäisessä elämässä.

Pyyteetön antaminen ja mitä se on?

Tätä olen miettinyt tänä vuonna. Uuden vuoden lupauksena pyrin antamaan enemmän pyytämättä mitään vastalahjaa. Olen jotenkin ymmärtänyt, että vain siten maailmaan tulee lisää hyvää. Joka kerta kun olen onnistunut siinä olen saanut hyvää energiaa ympärilleni ja itsellenikin lisää eneergiaa vaikka olisin kuinka väsynyt. Kun on väsynyt ja paljon tehtävää alkaa helposti lasekea kaikkea mitä tekee. Lasken tekeekö ärripurri yhtä paljon kuin minä ja tulen vihaisemmaksi tehdessäni yhtään mitään, koska mietin, että miksi hän ei tee sitä, sehän on yhtä paljon hänen velvollisuutensa? Sellainen ajattelu ja harmistuminen siitä vie paljon energiaa. Teen sitä myös, koska pelkään, että jos en sano mitään, hän antaa minun tehdä kaikki ja on aivan tyytyväinen. Totuus ei varmaankaan kuitenkaan ole se. Vaan hän voi sitten puolestaan tehdä jotain sanomatta mitään. Täytyy luottaa siihen, että saa takaisin ja jos ei saa niin mitäs sitten... ? Maailma on pullollaan naisia, jotka tekevät marttyyrina ihan kaiken kotona. En halua olla yksi heistä. Todella helposti voisin hukuttaa itseni kotitöihin tällä hetkellä, ilman, että minulla olisi mitään aikaa itselleni. Sillä tavalla koti pyörisi tietenkin parhaiten, ilman mitään riitelyä ja kaikki olisivat tyytyväisiä. Paitsi minä, joka inhoan kotitöitä. Mitä on siis pyyteetön antaminen ja avuliaisuus? Missä menee raja, ettei tule hyväksi käytetyksi? Ja pitääkö tuota rajaa ylipäänsä pelätä? Onko parisuhteessa olemassa pyyteetöntä antamista vai tapahtuuko sitä vain tuntemattomien kanssa? Suhteessa, jossa aikaa ei ole tarpeeksi, jotta voisi saada vasta lahjan? Maksaako universumi anteliaisuuden takaisin? Uskon, että antaa. Mutta, jos antaa pyytettömästi uskoen, että saa universumilta takaisin antamansa, onko antaminen silloin pyyteetöntä? Onko pyyteetöntä antamista siis edes olemassa? vaikka vastaus tähän olisi, että ei, ei se silti tarkoita sitä,ettei tulisi antaa. 

Ihailen suuresti ihmisiä, jotka voivat antaa omastaan helposti päivittäisessä elämässä. Itse tunnen olevani energialtani niin rajallinen, että varsinkin nyt joudun käyttämään sen vain pakollisiin asioihin. Toivosin olevani toisenlainen. Aion muuttua.