Taas ollaan kipeenä. Leijona karjuu kuin leijona saadessaan hengitysvaikeuksia tavallisesta yskästä. Minä ja ärripurri olemme myös kipeitä ja kuoleman väsyneitä jatkuvasta valvomisesta ja sylissäpitämisestä. Nyt ne nukkuvat, mutta yritä sitten itse nukkua, kun toinen pieni ja suloinen yskii niin kuin kuoleva mummo ja voihkii väliin. Minun sydämestä ottaa pahasti. Äitiys on kamalaa.
Leijonan tumma hiuspehko sen kuin kasvaa ja se muuttuu päivä päivältä suloisemmaksi. Olen niin rakastunut, että voin pitää sitä sylissä vaikka selkä tulisi kuinka kipeäksi, voin halaa ja rutistaa loputtomasti ja kertoa kuinka paljon rakastan. Kun se hymyilen, olen sulaa vahaa ja niin onnellinen, että valvomiset ja sydänsäryt unohtuvat salaman nopeasti. Se rakastaa palloja, kun menemme puistoon, se huomaa aina heti uudet pallot. Ei niinkään uusia lapsia, jotka ne pallot tuovat. Se on niin vahva luonne, että se vaan menee ja ottaa pallon, eikä sille oikein mitään voi. Sitten se on niin suloinen, että kaikki antaa sille luvan. Keine bropleme, muut äidit tai isät sanovat. Vähän nolona, mutta kuitenkin ylpeänä tarjoan heidän lapsilleen meidän palloja.
Eilen isä toi leijonakuningas pallon, hakunamatata pallon, molemmat poat nauroivat ääneen ja alkoivat heti leikkimään, sekä tappelemaan pallosta. Voiko maailmassa olla mitään ihanampaa kuin pallo? No äiti ja isä tietenkin. Hivelee sulotta itsetuntoa, että olen niin hirmuisen tärkeä noille ihanille pojille. Mutta samallla vastuu, joka siitä lankeaa varjona harteilleni raapii selkäydintäni. En pidä siitä yhtään. Rakkaus tuo suuren huolen ja muuttaa sydämen raskaaksi kuin rauta.
Keine Kommentare:
Kommentar veröffentlichen