Uusi tukka, uusi alku

Tämän päivän vapahtajani, ehkä koko kuukauden, oli eräs nainen, joka ei turissut sanaakaan englantia, Mutta teki työnsä hyvin, jopa luovasti. Olen uusi ihminen. Miten se voikaan olla mahdollista. Mutta niin se vain on, se vaikuttaa. Kerran vuodessa kun käy, nii voi vähän maksaakin. Jopa näillä leveyksillä sain pulittaa siitä yli kahdeksankymmentä euroa. Nyt olen rahaton, mutta onneksi minulla on aviomies.  Kyllä valitettavasti pitää sanoa, että useimmat ihmiset ovat pinnallisia. Vaikka kuinka olisi tarkka korva, saattaa ulkoinen kauneus pyyhkiä alleen muutaman virheen, josta muuten tulisi kynnys kysymys. Eli nyt olen uusi ja kaunis. Kotiäitiyden hönöttävä vaikutus on pyyhitty pois, ainakin suurin osa siitä. Ehkä osa vielä tuossa vatsan seudulla kukoistaa, mutta ihan totta: kunnon moderni leikkaus ja ihana väri ja olen taas nuori ja dynaaminen. Askel energisempään elämään ja myös suurempaan energiaan laulussa. Kummasti myös jonkun korppikotkan sanatkin tuntuvat jo menneen talven lumilta. Sulaneet pois, mikä upea vanha kielikuva. Aivan sama mihin hiljainen mietintäni päättyy, ainakin minulla on upeat hiukset ja olen pikkuhiljaa taas löytämässä itseäni. Löydä karaktäärisi sanoi minun parempi puolisokoni. Olen vahva persoona mutta liian usein flegmaattinen ja varsinkin hyvin ailahteleva. Vahvuuteni voi yhtäkkiä muuttu avuttomuudeksi. En ymmärrä usein itsekkään miksi olen niin avuton monissa asioissa. Kunpa se vosi muuttua. hmh, kotiäityiden velvoittett kutsuvat ja töytyy jo mennä huiskuun ja nukkumaan. Mielelläni kirjoittaisin vielä ja sukeltaisin syvemmälle tämänhetkiseen tilaani. Ehkä palaan vielä tänään...

Kohtele isteäsi niin kuin kohtelisit ystävääsi

Yritin antautua toisten ihmisten tarpeille päästäkseni pääsykostressin aihuttamasta kivusta. Se auttoi, mutta väsyin. Nyt ääneni on väsynyt, en pysty laulamaan. Olen myös hämmentynyt saamastani palautteesta. Jotain kummallista tapahtui. Sain myös tänään paljon palautetta omalta rakkaaltani. Hän muunmuassa sanoi, ettei näe minua oopperalaulajana. Se ei ole karaktäärini. Hän sanoi, että jos olisin tilanteessa, että joutuisin laulamaan monta ooperaa samaa aikaa, tulisin hulluksi. Voi olla, että hän on oikeassa. En kykene käsittelemään stressiä. Ehkä yksi syy joksi aloin laulamaan aikoinaaan oli se, että laulaminen auttoi minun stressin sietämisessä. Hengitykseen kseskittyminen, musiikin opettelu. Se on kuin meditoimista. ajattelin , etä laulamisen avulla pystyn käsittelemään stressiä. laulamisessa on vain niin paljon kamalia puolia, kun se on ammatti. Ensinnäkin, siitä ei ikinä pääse eroon. Se on aina mukana. Oma kroppa on valjastettu instrumentiksi, vanhan taidelajin tarpeisiin. Tekniikkaa voi parhaimmillaan miettiä vuorokauden ympäri, nukkuessa, puhuessa, istuessa, se on aivan hullua. Yksi huono puoli on, että sitä ei voi tehdä kokoaikaa.Voi laulaa tosissaan vain muutaman tunnin päivässä ja loppuajan pitäisi olla varovainen, ettei väsytä ääntä liikaa. Niin monet asiat voivat vaikuttaa siihen, että ääni on väsynyt seuraavana päivänä.

Toinen palaute jonka sain oli se, että energia tasoni laulaessa on alhainen. Johtuiko se kenties tämän päiväisestä väsymyksestäni vai onko yleisestikin tilanne tämä? Tällähetkellä taitaa olla. Kyllä flegmaattinen laulaja on kummallinen näky. Enmmänkin rokkilavoilla tavattu ja vähemmän sielläkään. Laulaessa täytyy antaa energiaa, ja silloin pitää olla energiaa jota antaa. Ehkä olen ylipäänsä aika flegmaattinen nyt elämässäni. Kaikessa muussa paitsi lasteni kanssa olemisessa. Annan heille kaiken energiani ja niin tuleekin olla. Niin kai tuleekin olla, varsinkin nyt kun olen kotiäitinä. Jos suhteeni laulamiseen on kovin ristiriitainen niin en kai voi esiintymistilanteessakaan olla ristiriitainen. Järki ja tunne on ristiriidassa. Kaikki jo laulamiseen käytetty aika tuntuu hukkaan heitetyltä. Toisaalta eihän se sitä ole, koska kaikki mukavat asiat elämässäni ovat tulleet sen ansiosta. Se on minulle luontaista. Tunnepuoli minussa rakastaa laulamista. Äly, jos sitä jokunen hippu vielä on jäljellä, pitää sitä ajan haaskauksena, elämä tulisi käyttää johonkin hyödyllisempään, kuten tieteeseen.
Totean siis, että olen turhan flegmaattinen ollakseni laulaja juuri nyt, kuinka nopeasti tällainen asia voi muuttua, voiko pääsykoetilanteeseen kerääntyä enemmän energiaa? Vai onko kyse vain siitä, että jännittäessäni patoan energian sisälleni enkä osaa päästää sitä ulos?

Oma instrumenttini tuntuu hirveän raskaalta kantaa. Intonaatio ongelmani johtuvat pääasiallisesti siitä. Matalan energian päivänä en jaksa kantaa fraasia loppuun. Enkä muutenkaan jaksa äänen tuoton päälle vielä käyttää suunlihakisia tarpeeksi, jotta ääni saisi selkeämmän muodon tulla ulos. Kuinka nopeasti tämä voi muuttua? Toki minun täytyy myös harjoiltella melodioita vielä kerran hiljaa pianon kanssa, jotta kaikki sävelet tulevat vasrmasti puhtaasti ja oikein.

Erään positiivisen asian huomasin tänään esiintyessäni tänään tuolle kamalalle kotkalle. Hallitsin jännityksen täysin. Minkäänlaisia tärinäreaktioita ei tullut. Hah, tällätasolla tämä on tietenkin jo vähän naurettavaa laskea saavutukseksi. Mutta kuitenkin, jännitys pilleriä tuskin enään tarvitsen. toisessa biisissä tuli hieman jännitystä, mutta se johtui enemmänkin siitä, että en ollut harjotellut sitä pianistin kanssa useaan vuoteen ja yhtäkkiä varoittamatta se piti laulaa ulkoa pianistin kanssa.

Hauska tilanne sinäänsä ja hyvä, että pääsin edes laulamaan, vaikkakin flegmaattisesti ja ilman tarinaa, mutta ulos on nyt kuitenkin tullut jotakin, jota ei tarvaits ensi kerralla enää ulostaa. Olisiko vihdoin aika ilmaista laululla jotain positiivista. Tämä teksti on kyllä hirtehisen hauskaa, kun ajattelee, että on kyse ammatti opiskelijasta. Tuntuu, etten ota itseäni kovin vakavatsi tai sitten olen vain niin kaukana tuosta tyypistä kuka laulajan pitäisi olla. Mitä ihmettä minu pitäisi tehdä laulamisen kanssa? Lopettaakko ja vapautua kamalasta taakasta pääässä pyörivistä biiseistä ja kokoajan läsnäolevasta tekniikasta. Kuinka kauan suruaika mahtaisikaan kestää ja pystyisinkö siihen oikeastaan? koko ajatuskin laulamisen lopettamisesta alkaa itkettää. Miksi ihmeessä se on niin kamalan tunnepitoinen asia? Sekin on yksi asia, josta pitäisi päästä roon jos aikoisi oikeasti laulaa ammatikseen. Tuntuu, että laulajan elämä on kipua kivun jälkeen. Mieleeni kiirii jatkuvasti tuo erään joogatunnin sanoma, mikään ei tulisi tehdä kipeää, ethän halua satuttaa itseäsi. kaiken tulisi olla helppoa. Sitten on tällainen asia, josaa sattuu teki sitten kuinka tahansa. Laulamisen lopettaminen on varmasti yhtä kivuliasta kuin pitkän parisuhteen lopettaminen. Sitten tulee tilalle uusia asioita varmasti joku yhtä ihanakin. Maailma on täynnä ihania asioita. Olisiko aika kokeilla jotain muuta? Heittää kirves kehään ja lentää tuntemattomaan. Ihan tyhjää ei jalkojen alla kuitenkaan olisi koska on tämä ihana perhe. Ehkä sitten pikkuhiljaa löytyisi joku uusi kiinnostuksen kohde, josta vois tehdä ammatinkin. Opiskella vielä seuraavat 4 vuotta. Se liene joaktapauksessa edessä, myös laulamisessa. Mitä siis tehdä? Mitä tehdä? Mistä saisin neuvon tähän? olen hiljaa ja etsin vastausta. kuten toinen opettajani sanoi. Kuuntele miltä sinusta tuntuu. Ole hiljaa ja etsi vastausta. Todella hyvä ja ihana neuvo. Vaikka laulajia ei pidetä useinkaan kovin älykkäinä, jotkut heistä ovat jopa älykkäitä, mutta eritoten viisaita. Kuten tämä toinen opettaja, kutsuisinkohan häntä vaikka.. ääh hänen nimensä ei oel vielä muodostunut, koska, en tunnne häntä vielä tarpeeksi. Hän on arvoituksellinen, suuri ihminen.

Että kyllä mä haluaisin jatkaa, jos se vaan jotenkin onnistuu. Ei ole kauaa yrittää vielä kolme viikkoa. Nyt en tiedä miten, en tiedä kuinka. Mutta ehkä huomenna jo tiedän tai viimeistään sitten kun ääni palaa takaisin. Se kertoo kyllä mitä haluaa vai haluaako se. hkä se tänään jo tunnisti tuon korppikotkan ovensuulta ja kertoi sille flegmaattisuudellaan, että sulle en halua antautua, en anna, en tule.

Itsekidutus tulee kuitenkin karsia minimiin. ja kokonaan pois. enhän halua satuttaa itseäni, enkä ketään muutakaan.

Kohtele itseäsi niin kuin kohtelisit ystävääsi, se on myös hyvä neuvo. Kohtele lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, ei välttämättä.

Pakkomielle

Taas se alkaa. Obsessio. kappaleet pyörii päässä edes takaisin. Pelko äänen puolesta, milloin laulaa liikaa ja liian innokkaasti. Onneksi osaan vuosi vuodelta paremmin kontrolloida sitä mitä ääneni kestää. loppujen lopuksi hyvin vähän ääneen laulamista. On parempi harjoitella oktaavia alempaa kaikkea. levätä levätä levätä. Laulaminen on hirmu raskasta tällaisella äänikapasiteetilla ja kunnon treeni päivässä vie suuren osan energiasta. huomenna aamulla tapaan uuden opettajan. Olen siitä onnellinen ja yritän vaimentaa päässäni kiertävän obsession, joka enää hiljaisesti visertää, etten pystyisi ja kykenisi. Itsetuntoni on noussut huimasti. Kiitos uuden opettajani, lasteni ja mieheni. Ulkomaailmaa ei kannata niin paljon kuunnella. niille minä en kuitenkaan merkitse. He ovat pääosin täynnä omaa elämäänsä ja kaikki kommentit tulevat suhteessa siihen.

Pääsykokeet vaikuttaa kiakkeen.Eritoten lähimpiin ihmissuhteisiini. Stressi on ylitsevuotavaa. Yritän pitää sen itselläni, siksi esimerkiksi puran sitä tänne blogiin Stressi ei lähde laulamalla. Se ei lähde lenkkeilemällä, se ei lähde käymällä laulutunnilla. Todellisia vapaa hetkiä ovat ehkä ne kun itse opettaa. Silloin keskittyy täysillä toiseen ja voi unohtaa itsensä. Opettaminen on ihanaa, samoin kuin musiikkitunnin pitäminen lapsille.

Mistä saisinkaan lisää oppilaita? Tämä on toive universumille: tahdon lisää lauluoppilaita!

Toki myös omat lapset vievät ajatukset pois itsestä, mutta kaksosten kanssa on toisella tavalla stressaavaa. He vaativat niin paljon läsnäoloa.

En tiedä haluaako tällaista stressikirjoitusta kukaan lukea. Lisäänkö universumiin stressiä kirjoittamalla tällaista?

Toisaalta ehkä joku vastaavassa tilanteessa oelva voi saada tästä lohtuakin, en tiedä.

Tässä tilanteessa kuitenkin ollaan ja toivon, ettei minun ikinä tavitse enään koskaan tämän jälkeen pyrkiä mihinkään. Mutta sehän ei tietenkään ole mahdollista. Vai olisiko sittenkin? Onhan pyrkiminen tavallaan myös jännää ja hauskaa. Saa ottaa itsestään mittaa! Mihin kykenee nyt? tulokset eivät vaan ole minulla ollet kovin hyviä. Tavoitteeni ovat aina liian suuret. Ja sitten petyn kun en niitä saavuta. Suomennus tästä: Kappaleet mitä laulan ovat olleet liian vaikeita. Ovatko ne nyt liian vaikeita? Vastaa rehellisesti MM. ovatko ne nyt liian vaikeita?

Vastausta ei kuulu, koska en sitä tiedä.

Tämä tästä kirjoittamisesta tältä erää. Alan valmistautua unipuuhiin.

Hali sinulle, joka luit tämän!

PRACTISING WITHOUT A TEACHER IS LIKE LIVING WITHOUT A MIRROR. I HAVE DONE BOTH NOW HALF A YEAR. FINALLY GOT THE MIRROR FOR MY VOICE AND  STILL WAiTING THE TEACHER FOR MY APPEARANCE, OR HOW IT NOW WENT ANYWAY. MM is terrified of happines with her new teacher and looking foward to sing everyday again. And is enjoying also to share the secrets of this great happines with her student(s).