Ikuna verhon raosta kajastaa vielä valo. Banzotat nukkuvat jo. Luin artikkelin tutusta teoriasta, jonka mukaan katsomme kaikkea omien silmälasiemme kautta. Ihmiset eivät elä samassa todellisuudessa. Sinun todellisuutesi ei ole minun todellisuuteni. Sain siitä jotain uutta. Sain ihanan rohkaisun jaksaa kantaa omaa todellisuuttani. Antaa itselleni oikeuden siihen. Sain myös sanoja minuun hiljattain puhjenneelle viisaudelle. En enää arvostele muita ja muiden elämää kuten tein joskus viisi vuotta sitten. Sellainen tuntuu todella tyhmältä. Se, että toiset elävät omaa elämäänsä on minun mielelleni nykyisin itsestään selvyys...
Silti voi olla vaikea antaa oman kumppanisa elää juuri omalla tavallaan, koska kyse on lähi ihmisestä, jonka elämä vaikuttaa kiinteästi omaani. Elämät pitäisi soljua luontevasti yhteen, jottei tarvitsisi käyttää energiaansa tyytymättömyytensä ilmaisemiseen. Missään suhteessa ei varmaankaan voi välttyä jatkuvalta yhteentörmäykseltä, koska kysymyksessä on kaksi eri ihmistä ja se on juuri se rikkaus. Ehkä tyytymättömyyden ilmaisu ei niinkään ole se ongelma kuin se, että täytyy muistaa myös ilmaista niitä asioita joista tykkää. Erityisesti nostan hattua itselleni tästä oivalluksesta, joka juuri päähäni istahti.
Palaan ensimmäiseen kappaleeseen, edellisen voi lukea välihuomautuksena joka sai alkunsa elämän kumppanini astumisesta läheisyyteeni hurmaavana ja ärsyttävänä, kuten usein. Kuinka voisinkaan kestää hänen boheemin ja leväperäisen luonteensa. Itsekin olen sellainen, mutta koska olen hänen kanssaan suhteessa, en pysty elämään luonteeni mukaisesti. Tässä suhteessa minun pitää hmmm... kantaa vastuu Banzotien hoidosta ja pienten ihmisten vaatimista arkirutiineista. Se on luonteeni vastaista, mutta äitiys on luonnollista, joten voisiko nämä kaksi asiaa jotenkin lähestyä toisiaan? Ehkä aikataulu äitiys ei ole minun juttuni, mutta äitiys on. Taidankin vastaisuudessa ottaa mallia Meksikolaisesta, espanjalaisesta, kreikkalaisesta ja hollantilaisesta äitiydestä ja antaa siihen siveltimellä oman värini. Minun lapseni, minun kaaottinen järjestykseni. Ei se ole pahasta. Se on ihanaa!
Samat puolet syväkatseisessa paremmassa puoliskossani sekä ärsyttävät että viehättävät minua. Ehkä rakastuin itseni kaltaiseen, jolta saan syvää ymmärrystä. Banzotien myötä meistä tuli työkavereita. Sitten joudunkin miettimään haluaisinko olla itseni yhteistyökumppani. Minä haluaisin olla se ärsyttävä ja hurmaava. Se on minun roolini. Olen valinnallani laittanut itseni tilanteeseen, jossa minun tulee uudelleen tarkastaa roolini. Minun on pakko löytää uusia minulle ominaisia tapoja olla olemassa. Sellaisia, jotka resonoivat rakkaani kanssa niin että suoriudumme loisteliaasti Banzotien maailmaan saattamisesta.
Häntä en voi muuttaa, mutta voin muutta itseäni jatkuvasti. Tämä on myös hatunnoston arvoinen oivallus. Olen onnellinen siitä, että minulla on perhe. Perhekin on muuttuva olotila. Banzotat kehittyessään tuovat päivittäin uusia muuttujia. Parisuhteemme, me kaksi itseämme etsivää aikuista muutumme. Päivittäin kaikki muuttuu. Muutos on ainoa pysyvä olotila. Mietin pitäisikö hatunnostot poistaa, ne ovat vähän korneja. Korni voi olla myös hauska. Hauskuus ei ole paha asia. Rakkaus on suuri asia. Sinun todellisuutesi voi myös olla minun todellisuuteni. Hatun nosto.
Lopuksi esitän istelleni erään kysymyksen. Mistä minun tulisi luopua, jotta antaisin tilaa jollekin uudelle joka toisi uusia resonaatioita? Tämä on suora lainaus eräästä artikkelista johon eilen kiinnyin, mutta joka muutti muotoaan kesken sitä lukiessani. Sen kirjoittaja poisti kohdan, josta juuri eniten pidin. Harmistuin niin että muutin ihastukseni vihastukseksi. Tänään huomasin siinä olevan edelleen jotain hyvää. Pitemmittä puheitta : What misguided visions of yourself do you hold? What constraints have you placed around yourself to impede your own evolution? What must you let go of to become who you might be?
Viisaita kysymyksiä ja vastaus on huulillani. Se on laulaminen ammattimielessä. Se on sairauteni, illuusioni, todellisuuden pakopaikkani. Mihin haluan käyttää aikani, loppuelämäni ei ole todellisuuden pakoileminen vaan sen kohtaaminen. En kadu aikaa jonka olen siihen käyttänyt. Se on arvokasta, en vaihtaisi niitä päiviä. Nyt on vain aika jollekin muulle. Aamen. Olen sen sanonut.
Keine Kommentare:
Kommentar veröffentlichen