Perkeleen kasvaimet jotka kihisivät ulos imurista, vihaan niitä, ne pilasivat tämän päiväni, tapan ne kaikki!

  Pelkään katkeruutta joka käärmeenä kiemurtelee korvan takaa.

 Joskus täytynee hyväksyä, että ei ole paljoa sanottavaa.

Ei ollut etteikö minulla olisi ollut mahdollisuuksia, 

Ne mahdollisuudet vaan eivät olleet juuri minulle.

Kateus mene pois minusta. Haluan olla onnellinen. 

Tämän kivisen tien takana on paratiisi. Niin luin, ja nytkin voisin olla onnellinen, mutta en ole.

Perkeleen kasvaimet jotka kihisivät ulos imurista, vihaan niitä, ne pilasivat tämän päiväni, tapan ne kaikki!

Toisten todellisuuteen ei onneksi (ja suruksi) pääse!

miksi ei ole mitään sanottavaa?

Pitäiskö vaan kirjoittaa niin kauan että lukko aukeaisi.
vai olenko tyhjä taulu, uutta vailla?

vai olenko vain pienten lasten äiti, mieli täynnä käytännön asioita, syvemmät asiat blogattu jonnekkin alitajuntaan hautomaan?

tovoisin niin , että saisin ajatukseni takaisin, jos sitten melankoliankin, minkä tahansa, mutta ei tätä tyhjäpäisyyttä.

missä minun ajatukseni ovat?