Läsnäolosta ja ajasta

Kirjoitin entiselle opettajalleni. Sain häneltä vastauksen. Hiukan kiireisen ja väsyneen. Tahtoisin oppia siellä missä viisaus on. En korkeakoulussa korkeakoulutodistuksen vuoksi. Liian usein ihmisillä ei ole aikaa paneutua todella tärkeisiin asioihin, he opettavat, koska heillä on opettajan asema, ja he saavat siitä palkkansa. Mutta ei eivät ole läsnä. Tämä on osa sitä kysymystä, mistä kirjoitin aikaisemmin: anna itsellesi se aika. Se on hirveän tärkeää, olla itsenään läsnä, niin fyysisesti kuin henkisesti. Ei ole kiire johonkin muuhun, kun hirveän tärkeää on täyttää ja käyttää tämä hetki. Läsnäoloon saattaa vaikuttaa väsymys.  Esimerkiksi nyt, koska on ilta ja olen tänään opiskellut, uinut, käynyt kaupassa, päiväkodissa, kirjastossa, joenrannassa ja kotonakin vielä leikkinyt lasten kanssa niin maan vimmatusti. Niin, että olen nyt ansaitusti väsynyt ja läsnäoloni ei sen takia ole mahdollista täysin saavuttaa. Olen ehkä 20 prosenttisesti unimaailmassa jo tahtomattani. Alitajuntani arpoo päivän tapahtumia ja kroppani röhnöttää tietokoneen ääressä. Sen sijaan, että olisi skarppina ja aivot verta kihisten virtaisivat ajatuksia.

Mikä muu vaikuttaa läsnäoloon?

Itse olen ainakin parhaiten läsnä kun kroppani on rento. Esimerkiksi tänään ja eilen uimisen jälkeen olen ollut todella hyvin fyysisesti ja psyykkisesti läsnä.

10 minuutin meditointi auttaa, mutta minulla auttaa edelleen parhaiten joku fyysinen suoritus, joka laittaa kunnolla veren virtaamaan aivoissa.

Kylpy auttaa, koska se rentouttaa.

Eli toisin sanoen jännityset lihaksistossa (ovat  samalla ehkä jännityksiä mielessä) ja vaikuttavat siksi läsnäoloon.

Pidän useimmista ihmisistä, jos he ovat läsnä ja jos me pystymme kommunikoinnissa yhteiseen läsnäoloon. Se ei ole mikään itsestäänselvys. Eritoten ei vieralla kielellä kommunikoidessa. Ehkä myös eri kulttuuritaustoista tuleminen vaikuttaa asiaan. Silloin ennakko-oletukset toisen ajattelusta menevät helpommin pieleen.

Sitten voikin miettiä,että miksi joidenkin ihmisten kanssa tuo yhteinen läsnäolo ja tajunta syntyy kielestä ja kulttuurierosta huolimatta.

Voiko tyytymättömyys omaan elämänsä myös aiheuttaa läsnäolemattomuutta? Tyytymättömyys elämään aiheuttaa myös väsymystä joten se on selkeästi ymmärrettävissä oleva yhteys. mielenkiintoiset asiat saa mielen skarppaamaan läsnäolevaksi. 

Esiintymistila saattaa aiheuttaa suuren läsnäolon, jolloin vaikka minuutit tuntuvat 10 kertaisilta.

Aiheuttaako rutinoituminen läsnäolemattomuutta? Kyllä, sanoisin. Toisaalta myös hyvässä, koska ehkä arkisiin asioita tehdessä voi paneutua miettimään jotain muuta. vai olisiko sittenkn hyvä olla läsnä myös tiskatessa ja yrittää tehdä se mahdollisimman hyvin?

Elämä maistuu aremmalta kun on läsnä, koska silloin hetkessä voi tapahtua mitä tahansa. Omat aivot ovat valppaanamuuttamaan suuntaa totutusta ja turvallisesta.

Kuinka monta tuntia päivässä ihminen jaksaa olla läsnä? Voiko läsnäolon jaksamista jotenkin harjoittaa? Onko joku ihminen läsnä aamusta iltaan joka minuutti? Tuskin, mutta pienillä 15 minuutin lepohetkillä läsnäolo voinee olla hyvinkin jatkuvaa ja jokahetkistä.

Lapsilla energia ei ole sidottua ja sitähän riittää. Aamusta iltaan, niin paljon, että aikuinen ei pysty pysymään perässä. Kunpa itse pystyisi samaan. Vapauttamaan tuon energian joka on sidottuna johonkin. olemaan läsnä hetkessä, ehkä kuitenkin muistaen menneisyyden ja tulevan.

Menneisyyden ja tulevaisuuden ajattelu syö läsnäolosta, luonnollisesti. Muiden kuin läsnäolevien asioiden ajattelu ja prosessointi syö läsnäolosta.

Huoh. Palaan asian pohtimiseen myöhemmin, kun pystyn olemaan paremmin läsnä.

Hyvää yötä!!!

Riippuvuuden kasvot

Palaan uudestaan ja uudestaan noille sivuille. Noiden kasvojen katseleminen ja tarinoiden lukeminen saa minut voimaan pahoin, mutta samalla se on mielenkiintoista. Jotain mitä olen aina halunnut kokea. Pelottavaa oksettavaa, inhottavaa, vierasta, sikamaista, raastavaa, haisevaa, surullista. Yhtään positiivista adjektiivia ei löydy, millä voisin sitä kuvata. Yksinäinen koti-ilta ja nuo kuvat eivät sovi kovin hyvin yhteen. Eikö tähän väliin mahtuisi yksi Jani Kaaron kolumni, joku, joka olisi sellaisista arkisista pahoista asioista. Pahoista asioista Suomessa. Poltin tupakan, banzat melkein nukkuvat. Minua itkettää. Minua itkettää maailman pahuus, vaikka ulkona on tähtitaivas. En saa mieltäni palaamaan raiteilleen, miksi minun piti taas mennä lukemaan niitä. Miksi minä haluan tietää niistä? Miksi minä en voi kestää niitä? Minun pitäisi ottaa huomioon oma herkkyyteni ja se, että olen vastuussa kahdesta lapsesta. Nyt taidan etsiä netistä jotain rauhoittavaa, jotain nalletaivasta, sex and the cityä, jotain, jotain, mitä? Ehkä menen vain kylpyyn ja sitten suoraan nukkumaan. Katson mitä alitajuntani kutoo tästä päivän saaliista huomiselle. Olen pahasti järkyttynyt todellisuudesta, jonka tiesin olevan olemassa, mutta joka ei koskaan ole katsonut minua näin läheltä. Lähemmäksi en taida siitä sittenkäään haluta, koskaan, ikinä.

Joku 17-vuootias tyttö, on huora ja käyttää huumeita, eikä kukaan auta. eikö kukaan auta? Kaikki ne lapset riippuvuudesta kärsivien huora äitien kanssa. Eikö kukaan auta? Lapsilla on silmissä viattomuus, joka voi vaan aavistaa muutamassa vuodessa muuttuvun kovuudeksi, tyhmyydeksi, addiktioksi, itsensä myymiseksi. Kaikki siellä ovat hyväksikäytettyjä. Pahemmin kuin kukaan ihminen, jonka olen ikinä tuntenut Pahemmin kuin kukaan jonka olen ikinä tavannut. Huumeita, hyväksikäyttöä itsensä myymistä. Lapsia. Lapisa. Lapsia LAPSIA!!!!!!! Mitä he ovat tehneet ansaitakseen sellaisen kohtelun??? Mitä minä voin tehdä auttaakseni heitä? Miten voin ikinä toipua tästä? Miten maailma voi katsoa noita kuvia tekemättä mitään? Jos minulla olisi mahdollisuus auttaisin edes yhtä heistä. Hyväksikäytön kasvot. Likaisuuden kasvot. Kaiken pahuuden kasvot???!!!!

En enää aio palata katsomaan heitä tänään. Tämä kirjoittaminen auttaa vähän. Olen kamalan järkyttynyt, suorastaan shokissa. Tuntuu kuin nuo ihmiset olisivat koskettaneet minua noiden kuvien kautta. He ovat jättäneet lähetemättömän jäljen. En vain voi palata normaaliin ne kuvat nähneenä, ne tarinat sisässäni. Ne ovat muuttaneet minua. Tämä on taidetta, tämä on taiteen tehtävä. Muuttaa ihmistä.

Voisinko ikinä asua yhteiskunnassa, joka hyväksyy tuollaisen pahuuden osana ihmiskuntaa? Suomi on lintukoto, siihen olen törmännyt niin tänä vuonna, vaikka tämä maa jossa nyt asun, on lintukotoisimmista päästä myös. Mutta minulle Suomi on varsinainen lintukoto. Siellä voi asua niin silmät ummessa kaikelta tällaiselta. Olen pelokas. Jotain noissa kasvoissa on niin totta, niin jotain mikä asuu kaikissa meistä. Pahuus. kuinka ihminen voi olla noin paha? Kuinka joku oikeasti voi elää lähellä noita kortteleita tekemättä kaikkeaan auttaakseen noita lapsia? Kuinka joku voi ostaa seksiä??? tervetuloa isoon maailmaan, magdalenamama. Tällainen on arkea jossakin päin jokaista suurkaupunkia. Haluanko sittenkään asua suurkaupungissa? Haluanko sittenkään muutta New Yorkkiin? Parempi vain mennä maitojunalla takaisin kotiin luonnon keskelle. Elää harmoniasss ja nauttia pikkuisiista iloista. Olen vain niin herkkä tällaisille kokemuksille. Toisaalta olen samaan aikaan myös onnellinen, että olen pitkästä aikaa nähnyt taidetta joka koskettaa. Taidetta, jonka tiedän olevan niin voimakasta, että se voi muuttaa maailmaa. Ehkä se palauttaa intohimoni johonkin, joka antaa elämän motivaatiota, joka nyt on hieman kadoksissa.

Nämä kaikki asita maailmassa. Ristiriidassa, mutta sulassa riitasoinnussa saman taivaan alla. Sinä ja minä ja nuo ihmiset. Hyväksikäytön kasvot. Pahuuden kasvot.  Kun kaikki mikä on pyhää menettää merkityksensä. mitä on silloin jäljellä? Kun ihmisen sydän on valmiiksi niin rikki, ettei mikään pahuus maailmassa voi sitä enään enempää rikkoa. Sellaisia ihmisiä on, mutta he ovat yhtä arvokkaita meidä kanssamme. Heillä ei ole mitään, mikä tekisi heistä huonompia. He ovat kaikki Jumalan lapsia. Äidistä syntyneet, viattomina, tähän meidän luomaan maailmaan. Jotenkin nuo ihmiset ovat minusta vielä surullisimpia kuin Afrikassa nälkään ja köyhyyteen kuolevat lapset. Nuo ihmiset joutuvat ELÄMÄÄN tuossa todellisuudessa! Ihmiset käyttävät heitä hyväkseen jatkuvasti, jokainen minuutti ja jokainen sekuntti minkä minäkin tässä kirjoitan. Ihmisten paska saastaa. Sinne se valuu. Nyt se on tulllut taiteena sieltä ulos takaisin meidän kasvoillemme.  Paska minkä lähetämme eteenpäin ei maadu, se menee johonkin.

Taidan meditoida. Vaimentaa mielen ja nauttia hetkestä. Nämä lauseet tuntuvat tässä kontekstissa niin hirtehisiltä. Oksettaa, pyörryttää, pierettää. Maailma on saastainen paikka. Ihmiset ovat paskaa. Onneksi on olemassa paljon hyviä ihmisiä!!!!!!!!! Meidän täytyy pitää yhtä ja taistella ihmisten hyväksikäyttöä vastaan!

Kunpa keksisin keinon jolla voisin auttaa. Ilman, että joutuisin menettämään seesteisen mielenharmoniani iäksi. Yritän meditoida ja balansoida tämän pahan osaksi todellisuuskuvaani.

Rakastan elämääni. Elän lintukodossa, en halua käyttää hyväkseni ketään. ikinä. koskaan. Haluan auttaa kaikkia apua tarvitsevia, jotka tielleni astuvat. Hymyily ihmiselle on suuri apu, mutta halauisin keksiä muutakin, jotain konkreettisempaa. Tiedän, että olen niin naivi ja hautautuessani klassisen laulun maailmaan olen sulkenut silmäni monilta asioita todellisuudessa. Toisaalta olen niin herkkä, että olen tarvinut sen pakopaikan. Toisaalta se on ollut minun huumeeni todellisuutta vastaan. Tätä todellisuutta vastaan, jonka nyt päätän kestää. Olen vahva. Päätän olla tarpeeksi vahva tähän todellisuuteen.

 Rakastan sinua, joka jaoit kanssani tämän!

MagdalenaM

Mitä ajattelen tänään?

On lauantai, ulkona paistaa aurinko ja banzat nukkuvat suloisesti kuorsaten päiväuniaan. Kävi juuri sauhuttelemassa syöpäkääryleen takapihalla kymmenen roskapönttöä seuranani. Joku naapureista oli pessyt maton ja ripustanut sen kuivumaan samaiseen nurkkaukseen.  Ajattelin, että on on onni olla täällä eikä New Yorkissa kadulla. Olen turvassa, meillä on maailman paras monikulttuurinen perhe. Lapset oppivat samaan aikaan neljää kieltä ja parasta mitä minä tällä hetkellä voin maailmalle antaa on lasten musiikkitunnit. Banzat rakastavat musiikkia. Minä myös. Musiikki on suuri onnen aihe. Sen voin jakaa heille ja muillekin tuntemilleni lapsille omien muskareiden kautta.

Eräs ystäväni oli naamakirjassa jakanut linkin, joka väritti violetilla tätä tavallista lauantai aamuani.
Sanoja ei paljon tarvita. Todella vaikuttava taidetta. Todella vaikuttavia ihmisiä. Oksettaa ja pyörryttää niiden kuvien katselu ja tarinoiden lukeminen. Tuollaisia ne ovat, New yorkin kadulla asuvat ihmiset. Useimmat äidit kertovat, että ainoa halu heillä on olla lastensa kanssa, mutta he ovat menettäneet laspensa. Äidit ovat huoria ja asuvat kaduilla, tulevat raiskatuksi usein, mutta "niin se vain on, kun olet nainen ja asut kadulla" yksi nainen sanoi. He tekeväät kaikkensa saadakseen päivittäisen heroiini annoksensa. Mitä vain. Siinä vaiheessa ei paljon elämää ole enää jäljellä, vai onko? Myös narkomaani voi tuntea äidin rakkauden omiin lapsiinsa. Myös narkomaani voi nauttia auringon laskusta ja noususta kadulla asuessaan. Hän voi myös nauttia kohtalotovereistaan, ystävistään. "Me naiset yritämme pitää toisistamme huolen" kertoi yksi heistä. "Täällä on niin kaunista, katsoimme juuri viidestään auringonlaskun, taivas oli melkein kuin tulessa, niin kaunista, se saa sinut unohtamaan" Yksi mies sanoi.

Eräs halusi olla kuvassa hymyssä suin."Kuva ei voi kuvailla kipua, kärsimystä ja tuhoa, jota heroiini saa aikaan." Hän halusi "laittaa hymy naaman addiktioon". Halusiko hän kertoa onnen minkä narkomaani saavuttaa päästessään autuaaseen tilaansa huumeensa vaikutuksen alaiseksi? Onko se, se onni minkä he ovat kokeneet äidin kohdussa, vielä tietämättömänä mistään mitä sen ulkopuolella tapahtuu? Jokaisella ihmisellä on siis joitain onnen tunteita, joihin hän voi taantua huumeita käyttäessään. Jokainen ihminen voi tuntea onnen hetkiä. Se on tavallaan lohdullinen ajatus. Ihmisten tunne skaala on osapuilleen sama, olivatpa he sitten missä yhetiskuntaluokassa tai kärsimyksen tilassa tahansa. Jokainen voi tuntea samoin katsoessaan auringon laskua. Ajatukset sen sijaan, ihmisten ajatukset ja "ajatuskentät" vaihtelevat maailman äärilaidoista toiseen saman yhteiskuntaluokankin sisällä.

"Haasteellisinta on vaimentaa mieli" -eli nuo "ajatuskehät". Mielen vaimentamiseen minäkin pyrin meditoimisella. Jokaisen elämässä on kipua ja kärsimystä ja defenssejä, jotka häiritsevät elämistä, ja eritoten myös noita yksinkertaisen, jatkuvien, suurimpien onnen lähteiden nauttimista ja kokemista päivittäisessä elämässä.

Kuka on suunnitellut ihmisen?

Toimin kanttorina suomalaisen seurakunnan jumalan palveluksessa. Siitä on nyt neljä päivää aikaa, mutta silti minulla kiertelee vielä korvassa mato, joka laulaa: Jumala lahjoillaan, näin auttaa lapsiaan, herra, me kiitämme enkeleistä. Pastori puhui enkeleiden läsnäolosta ja siitä, että erityisesti lapsilla on paljon enkeleitä lähettyvillä ja, että lasten enkelit ovat suoraan Jumalaan yhteydessä. Lapsi tarvitsee alkumetreillä apua. Myös jokaisella aikuisella on oma enkelinsä.

Olen rippikoluni jälkeen ollut aika maallinen uskossani, mutta nyt olen jotenkin palaamassa takaisin uskon pariin. Elämme epavarmassa tilanteessa, taloudellisesti ja jaksamisen äärirajoilla. Niinpä turvaudun usein illlan hämärässä huolineni Jumalaan ja vanhoihin rukouksiin, kuten ihanaan: Rakas jeesus siunaa meitä, anna meille enkeleitä, siivilläsi meitä peitä, älä meitä koskaan heitä. Ajatus siitä, että jokin korkeampi voima pitää meistä huolen ja johdattaa elämää luo turvallisuuden tuntua. Jos uskaltaa luottaa johdatukseen omat hartiat tuntuvat hieman keveämmiltä.  Elämä ilman uskoa ja luottamusta itseä korkeampaan voimaan,on aika karua. Asioiden ja tapahtumien kyseenalaistaminen vie paljon voimaa. Voin uskoa, että jokanen päivä on jumalan lahja ja siinä tapahtuvat asiat ovat jonkin tarkoituksen mukaisia. Itse en voi tietää tai suunnitella kaiken tarkoitusta.

Korkeampaan voimaan uskominen on hyvin perusteltua järjelläkin. Mistä maailma on synytynyt, kuka sen on tehnyt? Kuka on suunnitellut ihmisen? Kaikki ei voi tulla vain tyhjästä. Ihminen ja ihmisen syntymä on ihme. Maailmassa on paljon asioita, joita ihminen ei voi ymmärtää. Jumala johon uskon, ei ole välttämättä sen enempää luterilainen tai katollilainen. Vanhat uskonnot kuitenkin puhuvat siitä korkeammasta hyvästä voimasta, joka vallitsee ympärllämme, se on nimetty Jumalaksi. Pastori viime sunnuntaina muistutti minua siitä hyvästä voimasta. Rukoilin myös ihan aidosti anteeksi antoa synneilleni. Pappi puhui myös siitä, että välillä erkanemme kauemmaksi jumalasta, enkä nyt ihan tarkkaan muista miten se meni, mutta sitten löydämme takaisin, tai jotain sellaista. tai jumala kutsuu meidät takaisin. Minä tunsin, että olin pitkään eksyksissä kaukana Jumalasta, mutta tuona hetkenä kirkossa hän otti minut takaisin suojeluunsa.

Näitä asioita on tärkeää miettiä, koska koska lapset tulevat ksyely ikään ja minun pitää joko kertoa tai olla kertomatta heille Jumalasta. Kuinka kerron, sitä tässä mietin. Mihin itse uskon? En ehkä kerro, että Jumala taikoi maailman, mutta kerron, että on joku suurempi hyvä voima, joka auttaa meitä arjen tilanteissa. Kaikkiin kysymyksiin meidän ei tarvitse saada vastausta, mutta voimme uskoa, että jokin suuri hyvä voima loi maailman. Miksi,sitten maailmassa on niin paljon pahaa? Voiko pahaa ja hyvää suoraan arvottaa? Voin ehkä sanoa, että myös pahassa voi olla hyvää. Vai joudunko sanomaan, että ihminen on paha? Ihminen voi olla paha, jos erkaantuu Jumalasta ja luonnon kauneudesta. Nykyajassa on paljon sellaisia virikkeitä, jotka edesauttavat sitä, että ihminen kadottaa kosketuksen Jumalaan, jotkut eivät edes koskaan löydä sitä. Mielestäni Jumalasta ei kuitenkaan ehkä kannata kertoa konkreettisena ihmisen kaltaisena oliona, joka istuu pilven päällä. Jumalattomille ihmisille voi kertoa jumalasta tekemällä hyviä tekoja pyyteettömästi.Jumala on olemassa. Jumala on suuri henki, joka virtaa luonamme, jos annamme sen tulla.

Mistä on onnellisuus tehty?

Urassa ainakin toistaiseksi epäonnistuneena, siihen kuitenkin tähdänneenä, olen onnekseni huomannut, että onnen hetkien lähde on aivan muussa kuin menestyksessä. Suurimmat onnen tunteet minulle liittyvät läheisesti luontoon ja aurinkoon, fyysiseen ponnisteluun, omien lasten ja ystävien kanssa vietettyyn aikaan. En tarvitse suihkuseurapiirejä tai paljon rahaa tunteakseni itseni onnelliseksi. Tarvitsen vain aikaa, jotta voin lähteä ulos silloin kun aurinko on korkealla ja hymyilee leveästi. Onnelisen hetken tekee vaikka se että laittaa viltin nurmikolle ja istuu siinä, tai se, että vie lapset päiväkotiin ja näkee "piipaa auton" matkalla. Se on myös onnea, että on aikaa ottaa syksyn pudonnut lehti käteen ja ihastella sitä ja tuntea sen energiaa.

Viimeisimmästä harjoittelusta pianistin kanssa minulle jäi mahtava oppi, koko elämään. Anna itsellesi se aika. Niin musiikissa, kuin elämässä. Älä hoppuile tai kiirehdi, nauti hetkestä ja suo itsellesi se aika. Jos ei sitä itselleen anna, sitä ei anna sinulle kukaan muukaan. Onko tämä se kysymys mitä olen musiikilta hakenut? Nyt vihdoin kun olen sen oppinut, joudunko päästämään irti? Toivottavasti en. Laulaminen hetkessä on minulle niin suuri onnen aihe. Se että ääni ja musiikki virtaa kehostani, että siitä saamani saavutukset eivät ole niin tärkeitä.

Odottelen joka päivä kirjettä yliopistolta, jotta voisin aloittaa saksan opiskelun. Jotta näkisin ihmisiä päivittäisessä elämässäni ja, jotta, minulla olisi tavoite. Jotta minun ei tarvisisi tuntea banzotien jättämää tyhjiötä kotona. Ellen sitä kirjettä saa, alan kirjoittaa. Joka päivä. Tosin enää ei riitä, että kirjoitan vain itsestäni. Haluan kirjoittaa kirjan. Olen huomannut,että pystyn taas kirjoittaa, tosin se vaatii kovaa  sen kaltaista aivotyöskentelyä, johon en juuri nyt ole tottunut. Kuten tänään, aloitin kirjoittamisen aiheesta, mutta päädyin kuitenkin itseeni. Itsestä kirjoittaminen on löpsöttelyä, pelkkää hengaamsista koneen kanssa.

Aurinko paistaa, menen ulos, tuntemaan onnen tunteen ystäväni Lounatuulen kanssa!

<3

Aikaa

Ulkona on harmaata ja surullista. Istun keittiön valkoisen pöydän ääressä syömässsä täysjyväistä pähkinä leipää. Sen leivän suurenmoinen maukkauskaan ei laimenna tunnettani. Teen silti vielä yhden leivän. Kokeilen myös kahvia. Cafissimo kahvi laitteesta painamani tupla espresso laktoosttomalla maidolla maistuu taivaalliselta. Se laimentaa hieman. Onko tämä vain tyyntä myrskyn edellä? Niin toivon. Voiko äiti tuntea itseään tarpeettomammaksi? Banzat ovat päiväkodissa ja minulle päivän koho kohta on hakea heidät sieltä. Kaipasin pitkään omaa aikaa, nyt kun minulla sitä on, en enä osaa käyttää sitä. Teen asioita, joita himoitsin. Käyn lenkillä, luen ja kirjoitan, järjestelen opiskelupaikkaani. Mutta Banzat ovat kokoajan mielessäni. Haluaisin sittenkin mennä aamulla puistoon heidän kanssaan. Se oli minun elämäni vajaan vuoden. Nyt suuren muutoksen edessä, odotan omaa elämääni saapuvaksi kuin marmorikuuulaa keiloja kaatamaan. Nuo keilat ovat aivo nystyrötäni, jotka kasvavat ja pullistuvat kiertelemään erilaisia tarpeettomia ajatuskehiä. Aikaa, aikaaa, aikaa. Nyt minulla on sitä. Vihdoinkin.