Aikaa

Ulkona on harmaata ja surullista. Istun keittiön valkoisen pöydän ääressä syömässsä täysjyväistä pähkinä leipää. Sen leivän suurenmoinen maukkauskaan ei laimenna tunnettani. Teen silti vielä yhden leivän. Kokeilen myös kahvia. Cafissimo kahvi laitteesta painamani tupla espresso laktoosttomalla maidolla maistuu taivaalliselta. Se laimentaa hieman. Onko tämä vain tyyntä myrskyn edellä? Niin toivon. Voiko äiti tuntea itseään tarpeettomammaksi? Banzat ovat päiväkodissa ja minulle päivän koho kohta on hakea heidät sieltä. Kaipasin pitkään omaa aikaa, nyt kun minulla sitä on, en enä osaa käyttää sitä. Teen asioita, joita himoitsin. Käyn lenkillä, luen ja kirjoitan, järjestelen opiskelupaikkaani. Mutta Banzat ovat kokoajan mielessäni. Haluaisin sittenkin mennä aamulla puistoon heidän kanssaan. Se oli minun elämäni vajaan vuoden. Nyt suuren muutoksen edessä, odotan omaa elämääni saapuvaksi kuin marmorikuuulaa keiloja kaatamaan. Nuo keilat ovat aivo nystyrötäni, jotka kasvavat ja pullistuvat kiertelemään erilaisia tarpeettomia ajatuskehiä. Aikaa, aikaaa, aikaa. Nyt minulla on sitä. Vihdoinkin.