Oodi ravintolavaunulle ja kohtaamisille

Kun olin nuori tutustun aina junissa  sun muissa mitä kummallisimpiin, mielenkiintoisimpiin ja päräyttäviin ihmisiin. Osa heistä ovat vieläkin naamailukirja -kavereitani. Katselin sieltä vastikään jonkun ranskalaisen alppi-insinöörin profiilia. Tutustuin häneen  joskus junavaunussa, ehkä suomessa, koska niihin aikoihin en paljon matkustellut ulkomailla. Ehkäpä se on juuri Suomalaisen junan ravintolavaunu, jossa kaiken maailman ihmiset kohtaavat. Siellä suomalaiset heittävät puhumattomuuden normin ja rupattelevat vierustoverille melkoisen estoitta. Jos olisin vielä nuori, kaunis ja välitön, kuten silloin. Tutustuisin varmasti täällä päin eurooppaa joka päivä  kaikenlaisii päräyttäviin ihmisiin. Perheellisenä olen enimmäkseen tutustunut toisiin äiteihin ja jonkin verran muusikkoihin. Lasten kautta tutustuu helposti uusiin ihmisiin, mutta se ei ole samanlaista kuin nuorempana. Ihmiset ovat uusia, heillä on eri elämänhistoria, mutta kaikkien arjessa on lasten kautta samoja asioita. Ihmisyyden ydin, samanlaisuus tiivistyy pienissä lapsissa ja pienten lasten vanhemmissa. Vanhemmat elävät perusasioiden äärellä ruuhkavuosissa. Lapsia kasvattaen, heille kokaten ja heidän jälkiään siivoten, heidän pyykkiään viikaten ja leluja lattialta keräten. Väsyneenä sänkyynsä rojahtaen. Usein parisuhteessa riidellen.  Tavatessamme äitien kanssa tiedämme suurinpiirtein mitä tulee tapahtumaan kun äiti menee lastensa kanssa kotiin, tavatessamme emme yleensä ehdi puhureutua syvällisiin keskusteluihin, koska lapsemme keskeyttää lauseemme ja ajatuksemme. Emme siis kovin nopeasti voi jakaa omaa elämäntarinaamme enää kenenkään kanssa tai kuuntelemaan toisen. Saati sitten kehittelemään niistä monipolkuisia tarinoita ja kuvakulmia aina eri-ihmisten kanssa jutellen, kuten ennen. Kaikki on muuttunut, eikä se tietenkään ole huono asia. Se että asiat pysyisivät aina samanlaisina vasta olisikin kammottavaa. Mutta miten ihanaa onkaan  haikeasti muistella noita junavaunuissa sun muissa tapaamiani ihmisiä ja heidän kanssa käytyjä keskusteluja. Ja sitä tunnetta kun keskustelee jonkun kanssa, eikä tiedä mihin se johtaa, eikä tiedä mihin ihminen on menossa ja mistä tulossa, ja tuleeko koskaan enää tapaamaan häntä. Silloin en usein edes muistanut mihin itse olin menossa ja mistä tulossa. Nyt tiedän aina. Vanhempien elämässä on aina tapahtunut jotain peruuttamatonta, lapsi. Lapsettomat voivat vielä tuntua määrittelemättömiltä ja liukkailta. Ehkä menessäni seuraavankerran suomeen ja ravintolavaunuun junassa, tunnustelen miltä siellä tuntuu istua perheellisenä yli kolmekymppisenä naisena. Onko kaikki sittenkään niin erilaista?