pelko on aina pahempaa kuin se mitä pelkää

Yritys harjoitella. kurkusta tuli pelkkää pihinää. Matalia jazz balladeja jaksan laulaa omalla piano säestyksellä. Muuhun olen liian masentunut. Ilo harjoitella on kadonnut samoihin aikoihin kun siitepölyt kaikkosivat keveäisestä hengitysilmasta. Ilo elämään on onneksi tallella. Olen melankolisen iloinen. Odotan muutosta, kun Enkeli ja Leijona menevät sinne lastenhoiva laitokseen, siis suomeksi lasten tarhaan. Odotan myös uutisia mieheni stipendistä ja palkinnosta, kaikki on vähän auki. Jäämmekö tänne ensi vuodeksi? Tuleeko yllättävä muutos? Pääsenkö yliopistoon ja laulanko enää ikinä? Millä täytän elämäni kun panzat menvät päiväkotiin? Miltä se tuntuu, meneekö kaikki hyvin? Selviämmekö taloudellisesti?  Paljon kysymyksiä. Syksy saapuu. Uusi elämä saapuu minulle ja Enkelille ja Leijonalle.
En malta odottaa, mutta olen samalla pelokas. Aivan turhaa, pelko on aina pahempaa kuin se mitä pelkää.

haavekuvat olivat niin hurmaavia

Suhteeni oopperaan on kuin pahimman luokan rakkaus suhde. Olen pettynyt, petetty, loukattu. Minusta ei ikinä tule oopperalaulajaa. Voinko ikinä työskennellä oopperan parissa. Nyt sen kuunteleminenkin sattuu vaikka samalla ymmärrän, että vielä rakastan kyseistä taiteenlajia. Lauloin kymmenen vuotta, tein sen minkä minun käsissäni oli oppiakseni oikeaksi laulajaksi. Opin paljon, hyödyllisiä asioita myös omaan ihmisyyteeni. Mutta itse laulamisen laji on minulle liian vaativa. Minun täytyy haudata intohimoni. Ihan kuin hautasin edellisen rakkaus suhteeni. Se on kivulias tie, mutta menen eteenpäin ja löydän vielä paljon parempaa ja kaikki opiskelemani tulee hyötyyn jossakin muussa myöhemmin.

Voinko enemmän  tuntea suloista ristiriitaa kuin nytkin kuunnellessani Walkyyriaa. Rakasatan sitä niin kovin ja olen onnellinen siitä rakkaudesta, samalla tunnen surullista häpeää siitä, etten onnistunut pitkäjänteisessä työssäni ääneni kanssa. Minusta ei ole siihen. En tule ikinä laulamaan tuota rolia, suuntaan energiani nyt muualle.

Cupidon hautaaminen tasan kolme vuotta sitten, oli yksi elämäni haasteellisempia mutta sen ansiosta olen saanut nyt tämän mitä minulla on. Annoin kaikkeni Cubidolle, halusin että se onnistuu, aivan kuin laulaminenkin. Minulla oli unelma, ihanne ja sen oli toteuduttava. Ei hinnalla millä hyvänsä,  mutta irti en osannut päästää kummastakaan ajoissa, vaikka merkkejä epäonnistumisessa molemmissa oli nähtävissä alkumetreiltä saakka. Pidin kiinni mielikuvitukseni haavekuvasta. Samalla estin onnen itseltäni, jaj jatkoin omaa satuttamistani.Ehkä tiedostamattani rankaisin itseäni jostakin?

Tavoittelin myös ymmrräystä, jota minulla ei ollut. Nyt on. Voin sanoa olevani monella tapaa viisastunut. Cupido oli minun suuri kivulias rakkauteni, nykyinen on niin paljon suurempi, koska se on tosi. Cupido oli puoliksi fantasiaa, mielikuvitustani. Samoin kuin laulajan urani. Todellisuus ja haavekuvat olivat niin kaukana toisistaan. Mutta haavekuvat olivat niin hurmaavia, että se auttoi jaksamaan niinkin kauan kuin kymmenen vuotta. Aivan kuten suhteeni Cubidoonkin.

Taaperot ovat kovin sinnikäitä tahdossaan

Usein pää tuntuu yhtä tyjältä kuin tietokoneruudulla edessäni katsova valkoinen paperi. se johtuu kellon ajasta, täydestä ja työläästä, kimmaltavien hetkien täyteisestä päivästä, joka juuri on ohi kun istadan tähän universumin ääreen.

Leijona itkee vielä, itkee vaan, mutta ei pääse sängystään pois. Taaperot ovat kovin sinnikäitä tahdossaan, vähintäänkin luulisi, että on kurkku auki huudon desibelin määrästä. Nyt kysymys oli tietokoneesta ja sillä leikkimisestä. Enkeli leikki sillä ensi ja kun leijona alkoi vaatia sitä itselleen laitoimme molemmat viikarit nukkumaan. Väärä ajoitus, seurasi puolentunnin huuto itku. En tiedä uskallanko siirtää riiviömme pinnasängyn mallisista matkasängyistämme tavallisiin sänkyihin. Ystäväni postasi statuksessaan kolmen tunnin sänkyyntaluttelu maratonista vaihdon yhteydessä. kahden kanssa sellainen tuntuisi vähän hankalalta ilta leikiltä.

Töllainen itkurupeama on tosin meille harvinaista. Useimmiten mun kullanmurut nukahtaa helposti. laitan ne vaan tarpeeksi väsyneinä sänkyyn. mut nyt täytyy varmaan tämä kirjoittaminen sittenkin jättää tähän...

Perkeleen kasvaimet jotka kihisivät ulos imurista, vihaan niitä, ne pilasivat tämän päiväni, tapan ne kaikki!

  Pelkään katkeruutta joka käärmeenä kiemurtelee korvan takaa.

 Joskus täytynee hyväksyä, että ei ole paljoa sanottavaa.

Ei ollut etteikö minulla olisi ollut mahdollisuuksia, 

Ne mahdollisuudet vaan eivät olleet juuri minulle.

Kateus mene pois minusta. Haluan olla onnellinen. 

Tämän kivisen tien takana on paratiisi. Niin luin, ja nytkin voisin olla onnellinen, mutta en ole.

Perkeleen kasvaimet jotka kihisivät ulos imurista, vihaan niitä, ne pilasivat tämän päiväni, tapan ne kaikki!

Toisten todellisuuteen ei onneksi (ja suruksi) pääse!

miksi ei ole mitään sanottavaa?

Pitäiskö vaan kirjoittaa niin kauan että lukko aukeaisi.
vai olenko tyhjä taulu, uutta vailla?

vai olenko vain pienten lasten äiti, mieli täynnä käytännön asioita, syvemmät asiat blogattu jonnekkin alitajuntaan hautomaan?

tovoisin niin , että saisin ajatukseni takaisin, jos sitten melankoliankin, minkä tahansa, mutta ei tätä tyhjäpäisyyttä.

missä minun ajatukseni ovat?

Silloin kun Nasu ja Nuuskamuikkunen olivat kylvyssä ja kuulin kuinka Enkeli ja Leijona juttelivat niille iloisena omaa Bulgarian murrettaan. Olimme kaikki kylpyhuoneessa, myös Lounatuuli, se hetki piirtyy mieleeni ikuisena onnen ilmentymänä.

Sinun todellisuutesi voi myös olla minun todellisuuteni

Ikuna verhon raosta kajastaa vielä valo. Banzotat nukkuvat jo. Luin artikkelin tutusta teoriasta, jonka mukaan katsomme kaikkea omien silmälasiemme kautta. Ihmiset eivät elä samassa todellisuudessa. Sinun todellisuutesi ei ole minun todellisuuteni.  Sain siitä jotain uutta. Sain ihanan rohkaisun jaksaa kantaa omaa todellisuuttani. Antaa itselleni oikeuden siihen. Sain myös sanoja minuun hiljattain puhjenneelle viisaudelle. En enää arvostele muita ja muiden elämää kuten tein joskus viisi vuotta sitten. Sellainen tuntuu todella tyhmältä. Se, että toiset elävät omaa elämäänsä on minun mielelleni nykyisin itsestään selvyys...

Silti voi olla vaikea antaa oman kumppanisa elää juuri omalla tavallaan, koska kyse on lähi ihmisestä, jonka elämä vaikuttaa kiinteästi omaani. Elämät pitäisi soljua luontevasti yhteen, jottei tarvitsisi käyttää energiaansa tyytymättömyytensä ilmaisemiseen. Missään suhteessa ei varmaankaan voi välttyä jatkuvalta yhteentörmäykseltä, koska kysymyksessä on kaksi eri ihmistä ja se on juuri se rikkaus. Ehkä tyytymättömyyden ilmaisu ei niinkään ole se ongelma kuin se, että täytyy muistaa myös ilmaista niitä asioita joista tykkää. Erityisesti nostan hattua itselleni tästä oivalluksesta, joka juuri päähäni istahti.

Palaan ensimmäiseen kappaleeseen, edellisen voi lukea välihuomautuksena joka sai alkunsa elämän kumppanini astumisesta läheisyyteeni hurmaavana ja ärsyttävänä, kuten usein. Kuinka voisinkaan kestää hänen boheemin ja leväperäisen luonteensa. Itsekin olen sellainen, mutta koska olen hänen kanssaan suhteessa, en pysty elämään luonteeni mukaisesti. Tässä suhteessa minun pitää hmmm... kantaa vastuu Banzotien hoidosta ja pienten ihmisten vaatimista arkirutiineista. Se on luonteeni vastaista, mutta äitiys on luonnollista, joten voisiko nämä kaksi asiaa jotenkin lähestyä toisiaan? Ehkä aikataulu äitiys ei ole minun juttuni, mutta äitiys on. Taidankin vastaisuudessa ottaa mallia Meksikolaisesta, espanjalaisesta, kreikkalaisesta ja hollantilaisesta äitiydestä ja antaa siihen siveltimellä oman värini. Minun lapseni, minun kaaottinen järjestykseni. Ei se ole pahasta. Se on ihanaa!

 Samat puolet syväkatseisessa paremmassa puoliskossani sekä ärsyttävät että viehättävät minua. Ehkä rakastuin itseni kaltaiseen, jolta saan syvää ymmärrystä. Banzotien myötä meistä tuli työkavereita. Sitten joudunkin miettimään haluaisinko olla itseni yhteistyökumppani. Minä haluaisin olla se ärsyttävä ja hurmaava. Se on minun roolini. Olen valinnallani laittanut itseni tilanteeseen, jossa minun tulee uudelleen tarkastaa roolini. Minun on pakko löytää uusia minulle ominaisia tapoja olla olemassa. Sellaisia, jotka resonoivat rakkaani kanssa niin että suoriudumme loisteliaasti Banzotien maailmaan saattamisesta.

Häntä en voi muuttaa, mutta voin muutta itseäni jatkuvasti. Tämä on myös hatunnoston arvoinen oivallus. Olen onnellinen siitä, että minulla on perhe. Perhekin on muuttuva olotila. Banzotat kehittyessään tuovat päivittäin uusia muuttujia. Parisuhteemme, me kaksi itseämme etsivää aikuista muutumme. Päivittäin kaikki muuttuu. Muutos on ainoa pysyvä olotila. Mietin pitäisikö hatunnostot poistaa, ne ovat vähän korneja. Korni voi olla myös hauska. Hauskuus ei ole paha asia. Rakkaus on suuri asia. Sinun todellisuutesi voi myös olla minun todellisuuteni. Hatun nosto.

Lopuksi esitän istelleni erään kysymyksen. Mistä minun tulisi luopua, jotta antaisin tilaa jollekin uudelle joka toisi uusia resonaatioita? Tämä on suora lainaus eräästä artikkelista johon eilen kiinnyin, mutta joka muutti muotoaan kesken sitä lukiessani. Sen kirjoittaja poisti kohdan, josta juuri eniten pidin. Harmistuin niin että muutin ihastukseni vihastukseksi. Tänään huomasin siinä olevan edelleen jotain hyvää. Pitemmittä puheitta : What misguided visions of yourself do you hold? What constraints have you placed around yourself to impede your own evolution? What must you let go of to become who you might be?

Viisaita kysymyksiä ja vastaus on huulillani. Se on laulaminen ammattimielessä. Se on sairauteni, illuusioni, todellisuuden pakopaikkani. Mihin haluan käyttää aikani, loppuelämäni ei ole todellisuuden pakoileminen vaan sen kohtaaminen. En kadu aikaa jonka olen siihen käyttänyt. Se on arvokasta, en vaihtaisi niitä päiviä. Nyt on vain aika jollekin muulle. Aamen. Olen sen sanonut.

Voimme nähdä kuinka kylpyvesi kirkkaan helmeilevänä vaahtoaa spiraalissa ennen kuin valuu päämääräänsä

Jokaisena aurikoisena tai sumuisen sateisena aamuna, vaikka sen kuinka haluaisimme eliminoida mielestämme, näemme jotain uutta. Päivät eivät toista samanlaisena itseään. Voimme myös nähdä asiat eritavoin. Voimme nähdä kuinka kylpyvesi kirkkaan helmeilevänä vaahtoaa spiraalissa ennen kuin valuu päämääräänsä viemäristä alas tai kuinka auringon säteet kajastuvat ikkunaruudusta verhojen läpi tehden uudenlaisen varjon lattiaan.
Jokapäivä voimme myös avautua eritavoin läheisillemme, voimme tavata uuden ystävän ja kertoa pienen uuden salaisuuden ja katsoa sen vaikutuksia ihmissuhteeseen. Toisinaan ihmiset eivät avaudu, vaikka yrittäisit mitä, ehkä silloin on hyvä avata vähän itseään. Toiset ihmiset taas ovat appoisellaan auki jatkuvasti. Onko suljettu ihminen aina varuillaan? Vai eikö hän vain osaa avata itseään? Toisaalta, osaako avonainen ihminen sulkea itsensä?